Täällä ei tällä hetkellä tapahdu mitään... Meillä on tylsää... M:llä on taas iltavuoroviikko, huomisesta alkaen ja se tarkoittaa suunnatonta tylsyyttä. Siis selvennykseksi, minulla on hyvin vähän ystäviä joiden kanssa voisin viettää aikaa. Ne ystävät mitä minulla on, ovat karanneet ympäri ämpäri maailmaa. Yksi Kempeleeseen, yksi Jyväskylään, yksi Tampereelle, yksi jenkkeihin ja nyt viimeinenkin hyvä ystäväni muuttaa britteihin. Näköjään kaikki ystäväni haluavat vain kauas minusta :(
Ei tullut hammasta vieläkään ei, eli nukkumisvaikeudet ovat edelleen mysteeri. Tai siis nukahtamisvaikeudet... Tällä hetkellä kun lapsen saa nukkumaan illalla niin se posottaa hyvin 10-12tuntia yhteen menoon. Kunhan sen vain saa nukahtamaan ;)
Äitienpäivä oli - mukava. Aamun vauvauinti ja hyväntuulinen Pikku E. Auringonpaiste. Siisti koti.
Sain M:lta lahjaksi vaaleanpunaiset aamutohvelit sekä "ruusun". Muoviruusu jossa kukkana vaaleanpunaiset stringit :) Niin tyypillistä, mutta niin suloista. M ei siis missään nimessä olisi voinut ostaa minulle oikeaa elävää kukkaa. Tästä on nyt vuosi taisteltu. Ensimmäinen kukka mitä häneltä sain oli voikukka kännispäiten tienvarresta. Seuraava oli kuihtunut hajusintti kun kaupasta sai ilmaiseksi. Kun "ne ovat kukkia siinä missä elävätkin kukat" ja minä olen ihmeellinen kun en pidä näitä lahjoja minään. "Ja sitten jos annan sulle eläviä kukkasia, luulet kuitenkin että olen tehnyt jotain pahaa."
Niin - miehet...
Ison ja pienen Een kotielämää kahden puudelin kera.
maanantai 9. toukokuuta 2011
perjantai 6. toukokuuta 2011
Hampaitako??
Siis parempi olisi!! Tämä viikko on ollut helvetillinen Pikku E:n nukkumisen suhteen... Lukuunottamatta tiistaita jolloin nukahti kuin enkeli :o En vain kertakaikkiaan ymmärrä mitä voisin tehdä että lapsen olo olisi nukahtamishetkellä yhtään helpompi kun ei autaa hytkyttelyt, tissittelyt, silitykset eikä lauleskelut. Huuto on sama makasi lapsi sitten yksinään sängyssään tai ravaan ympäri huonetta hytkytellen ja laulellen Karhunpoika sairastaa... Eilen nukahtamiseen meni 2,5tuntia. Heräsi puolen tunnin jälkeen, tunnin jälkeen, kolmen tunnin jälkeen ja sitten lopulta puoli seitsemän aamulla.
Hampaat siis tällä hetkellä näkyvät ja tuntuvat ikenen alla eli voisikohan homma johtua siitä että ne ovat tulossa läpi ikenistä. En kyllä tiedä miten helvetissä me selviämme 20 hampaasta jos huuto on samanlaista jokaisen kohdalla?? Joo allergiatkin kävi mielessä, mutta ruokavalio ei ole muuttunut ei minulla eikä Pienemmällä versiolla... Ja ihokin on hyvä. Tosin tuo refluksi-juttu mietityttää edelleen kun esim puurot tulevat herkästi pukluna ylös. Joskus useammin joskus harvemmin.
Nooh kaipa tämä tästä... Ensi yö on isin hommia, äiti pesee puudelia ;)
Hampaat siis tällä hetkellä näkyvät ja tuntuvat ikenen alla eli voisikohan homma johtua siitä että ne ovat tulossa läpi ikenistä. En kyllä tiedä miten helvetissä me selviämme 20 hampaasta jos huuto on samanlaista jokaisen kohdalla?? Joo allergiatkin kävi mielessä, mutta ruokavalio ei ole muuttunut ei minulla eikä Pienemmällä versiolla... Ja ihokin on hyvä. Tosin tuo refluksi-juttu mietityttää edelleen kun esim puurot tulevat herkästi pukluna ylös. Joskus useammin joskus harvemmin.
Nooh kaipa tämä tästä... Ensi yö on isin hommia, äiti pesee puudelia ;)
torstai 28. huhtikuuta 2011
Ihana kamala imetys...
Nyt ei kukaan vedä hernettä nenukkaan sitten ;)
Tiedän kyllä kaikki imetyksen hyvät puolet vasta-aineista läheisyyteen, mutta silti, en pidä imetyksestä. Lapsi rimpuilee, kiljuu, repii ja nipistelee. Isovanhemmat selittävät vieressä että "eipä sieltä taida tulla mitään, koita vaikka toista tissiä" johon minä karjun vastaukseksi että "vittu lapsi on tähänkin asti kasvanut sen avulla tasaisesti keskikäyrällä, haluatko itse koittaa että tuleeko sieltä"! Homma toimii meillä ihan hyvin siis tuotannon puolesta ja pidin ennen Pikku E:n syntymää imetystä itsestäänselvyytenä. Siis tietysti sillä ehdolla että homma toimisi, en ottanut asiasta mitään paineita. Eipä ne vauvat korvikkeeseen ole näköjään kuolleet...
Imetys siis lähti meillä ihan hyvin käyntiin, mitä nyt neiti imeskeli nänninpäät rikki ja synnärin väki kun ei opastanut rasvaamaan niitä imetyksen jälkeen. Mutta rintakumin avulla saatiin nännit kuntoon ja kumit voitiin heittää kaapinperälle homehtumaan. Kumista eroon oppiminen ei ollut Pikku E:lle mikään ongelma.
Sitten alkoivat rintaraivarit... Pahimmillaan mikään muu ei kelvannut kuin imettää kävellen ympäri taloa, jos pysätyi karjunta alkoi. Taisi lapsi olla kolme kuukautta kun neuvolassa sanoin että "heti kun yösyötöt loppuu meillä siirrytään korvikkeisiin". Yösyötöillä imettäminen kun on ehkä mitä ihanin toiminto. Lapselle tissi kurkkuun ja unta palloon.
Noh raivarit olivat onneksi vain hetkellinen vaihe joka meni ihan itsekseen ohi ja hetken aikaa imetys olikin ihan ok. Yösyötöt loppuivat noin 5,5kuukauden iässä mutta imetys jatkui silti. Tällä hetkellä tilanne on niin että tissi kelpaa nedille lähinnä vain aamuisin ja iltaisin. Pävällä on kuulemma parempaakin tekemistä. Päivisin yritykset päättyvät rimpuiluun ja kuikuiluun.
Mutta nyt kun Pikku E näyttäisi aika hyvin vieroittavan itse itseään tissittelystä ja se on menettänyt aika pitkälti ruokailumerkityksensä on minulla hieman kaihoisa olo. En oikein tiedä mitä ajattelisin kun en edelleenkään pidä imetyksestä, mutta en oikei osaa sitä lopettaakkaan. Vaikka eihän lopetuksella ole todellakaan mikään kiire. Miten lopettaa imetys? Voiko lapsi todellakin vieroittaa itse itsensä täydellisesti tissistä? Ja sitten... Kuinka pinkeät tisseistä tuleekaan kun niitä ei tyhjennetäkkään?!
p.s. neiti oppi upeasti ryömimään 23. päivä kun olisi pitänyt saada maistaa isin sanomalehteä :)
Tiedän kyllä kaikki imetyksen hyvät puolet vasta-aineista läheisyyteen, mutta silti, en pidä imetyksestä. Lapsi rimpuilee, kiljuu, repii ja nipistelee. Isovanhemmat selittävät vieressä että "eipä sieltä taida tulla mitään, koita vaikka toista tissiä" johon minä karjun vastaukseksi että "vittu lapsi on tähänkin asti kasvanut sen avulla tasaisesti keskikäyrällä, haluatko itse koittaa että tuleeko sieltä"! Homma toimii meillä ihan hyvin siis tuotannon puolesta ja pidin ennen Pikku E:n syntymää imetystä itsestäänselvyytenä. Siis tietysti sillä ehdolla että homma toimisi, en ottanut asiasta mitään paineita. Eipä ne vauvat korvikkeeseen ole näköjään kuolleet...
Imetys siis lähti meillä ihan hyvin käyntiin, mitä nyt neiti imeskeli nänninpäät rikki ja synnärin väki kun ei opastanut rasvaamaan niitä imetyksen jälkeen. Mutta rintakumin avulla saatiin nännit kuntoon ja kumit voitiin heittää kaapinperälle homehtumaan. Kumista eroon oppiminen ei ollut Pikku E:lle mikään ongelma.
Sitten alkoivat rintaraivarit... Pahimmillaan mikään muu ei kelvannut kuin imettää kävellen ympäri taloa, jos pysätyi karjunta alkoi. Taisi lapsi olla kolme kuukautta kun neuvolassa sanoin että "heti kun yösyötöt loppuu meillä siirrytään korvikkeisiin". Yösyötöillä imettäminen kun on ehkä mitä ihanin toiminto. Lapselle tissi kurkkuun ja unta palloon.
Noh raivarit olivat onneksi vain hetkellinen vaihe joka meni ihan itsekseen ohi ja hetken aikaa imetys olikin ihan ok. Yösyötöt loppuivat noin 5,5kuukauden iässä mutta imetys jatkui silti. Tällä hetkellä tilanne on niin että tissi kelpaa nedille lähinnä vain aamuisin ja iltaisin. Pävällä on kuulemma parempaakin tekemistä. Päivisin yritykset päättyvät rimpuiluun ja kuikuiluun.
Mutta nyt kun Pikku E näyttäisi aika hyvin vieroittavan itse itseään tissittelystä ja se on menettänyt aika pitkälti ruokailumerkityksensä on minulla hieman kaihoisa olo. En oikein tiedä mitä ajattelisin kun en edelleenkään pidä imetyksestä, mutta en oikei osaa sitä lopettaakkaan. Vaikka eihän lopetuksella ole todellakaan mikään kiire. Miten lopettaa imetys? Voiko lapsi todellakin vieroittaa itse itsensä täydellisesti tissistä? Ja sitten... Kuinka pinkeät tisseistä tuleekaan kun niitä ei tyhjennetäkkään?!
p.s. neiti oppi upeasti ryömimään 23. päivä kun olisi pitänyt saada maistaa isin sanomalehteä :)
torstai 21. huhtikuuta 2011
Liikaa ajatuksia liian vähän aikaa...
Jotenkin en saa tällä hetkellä revittyä itsestäni sitä vertaa irti että ehtisin tänne kirjoittelemaan...
On paljon ideoita mistä voisin kirjoittaa mutta kun olisi sellainen hetki että olisi aikaa kirjoittaa, itkuhälytin särähtää... Sen lisäksi sairastin mitä ihanimman ja ihmeellisimmän oksennustaudin. Se tuli ihan puskista ja åke oli yökylässä, mutta huono olo ja heikotus jatkui vielä monta päivää sen jälkeenkin.
Sitten puudeli, siis Herra Puudeli, oli popsinut luultavasti Pikku E:n uikkarit ja joutui sitten leikkauspöydälle viime perjantaina. Ennuste ei ollut hyvä mutta kyllä se parantuvan vaikuttaa...
Mutta siis mitä, paikkakunnallamme on 2 eläinlääkäriä + kunnallinen. Soitin ensin käyttämäämme eläinlääkäriin mutta heiltä ei löytynyt aikaa! Ehkä olisi kuitenkin parempi jos soittaisitte toiselle lääkärille. "No sori siinä meni teiltä 800€ sivu suun"! Ehkä olisi oikeasti kannattanut kaivaa meille hetki aikaa, nyt he suorastaan antoivat rahansa toiselle lääkärille. Pysytään me silti heidän asiakkaina, he siinä hävisivät en minä... Ja olihan se ihan järkevää ohjata toiseen lääkäriin MUTTA SILTI...
Koitan nyt taas ryhdistäytyä kirjoittelun suhteen ;)
On paljon ideoita mistä voisin kirjoittaa mutta kun olisi sellainen hetki että olisi aikaa kirjoittaa, itkuhälytin särähtää... Sen lisäksi sairastin mitä ihanimman ja ihmeellisimmän oksennustaudin. Se tuli ihan puskista ja åke oli yökylässä, mutta huono olo ja heikotus jatkui vielä monta päivää sen jälkeenkin.
Sitten puudeli, siis Herra Puudeli, oli popsinut luultavasti Pikku E:n uikkarit ja joutui sitten leikkauspöydälle viime perjantaina. Ennuste ei ollut hyvä mutta kyllä se parantuvan vaikuttaa...
Mutta siis mitä, paikkakunnallamme on 2 eläinlääkäriä + kunnallinen. Soitin ensin käyttämäämme eläinlääkäriin mutta heiltä ei löytynyt aikaa! Ehkä olisi kuitenkin parempi jos soittaisitte toiselle lääkärille. "No sori siinä meni teiltä 800€ sivu suun"! Ehkä olisi oikeasti kannattanut kaivaa meille hetki aikaa, nyt he suorastaan antoivat rahansa toiselle lääkärille. Pysytään me silti heidän asiakkaina, he siinä hävisivät en minä... Ja olihan se ihan järkevää ohjata toiseen lääkäriin MUTTA SILTI...
Koitan nyt taas ryhdistäytyä kirjoittelun suhteen ;)
keskiviikko 30. maaliskuuta 2011
Mamman vintiltä
Äitini on hamsteri, siis pahimman laatuinen. "Sitä saattaa joskus vielä tarvita". - Just...
Heidän pihallaan on vanha verstarakennus jossa äitini pyörittää mainostoimistoaan ja jonka vintti on valtava ja täynnä tavaraa. Osa on uutta ja vain väliaikaisvarastoinnissa muutojen jäljiltä, osa on vanhaa ja kauhtunutta mutta sitä ei voi heittää pois koska sillä on mukamas tunnearvoa.
Nooh... Joskus kun vintiltä etsii jotakin, jota tuskin tulee ikinä löytämään, saattaa vastaan kävellä jotakin oikesta hienoa ja käyttokelvollista mutta unohdettua. Nyt tuli tällaiset vastaan. Siinä sitten rukoilin kun äitini koitti niitä jalkaansa "olkaa liian pienet, olkaa liian pienet". Ja olihan ne :) Nyt ne ovat minun! Kuinka suloiset!
Heidän pihallaan on vanha verstarakennus jossa äitini pyörittää mainostoimistoaan ja jonka vintti on valtava ja täynnä tavaraa. Osa on uutta ja vain väliaikaisvarastoinnissa muutojen jäljiltä, osa on vanhaa ja kauhtunutta mutta sitä ei voi heittää pois koska sillä on mukamas tunnearvoa.
Nooh... Joskus kun vintiltä etsii jotakin, jota tuskin tulee ikinä löytämään, saattaa vastaan kävellä jotakin oikesta hienoa ja käyttokelvollista mutta unohdettua. Nyt tuli tällaiset vastaan. Siinä sitten rukoilin kun äitini koitti niitä jalkaansa "olkaa liian pienet, olkaa liian pienet". Ja olihan ne :) Nyt ne ovat minun! Kuinka suloiset!
Ennen muuten tehtiin tavaroista ihanan kestäviä. Nykyään kun monet hiemankaan halvemman laatuiset kengät, tai muut tuotteet, hajoavat yhden käyttökauden jälkeen, vanhat esineet kestävät sukupolvelta toiselle. Olen tätä jo ennenkin miettinyt ja pähkäillyt pienessä blondin päässäni miksei nykyään enää panosteta laatuun. Tosin miksi ostan mielluummin 30€ kengät kuin 70€ kengät? No ostanhan minä myös kalliitakin kenkiä, mutta vain saappaista voin maksaa yli 60€!
tiistai 29. maaliskuuta 2011
Kaikki yhdes koos...
Palloiltiin Pikku E:n kanssa tänään vanhempieni luona, kun M on iltavuorossa meillä on kohtalaisen tylsää. Kävipä siinä sitten ilmi että tänään on se päivä kun jääkaapissa oleva elukka syödään. Kuolasin jo eilen heidän jääkaapissaan ollutta jättimäistä poron jotakin osaa. Tarkoituksena oli että vanhempani syövät elukan veljeni perheen kanssa, noh eihän sellainen nyt tule kysymykseenkään meidän suvussamme.
Meidät nyt automaattisesti pyydettiin aterialle mukaan, koska kaikki rakastavat Pikku E:tä niin saivat sen käytettävikseen muutamaksi lisätunniksi. Sitten ovesta kävelee sisälle varoittamatta äitini veli. No tietenkin hänetkin pyydetään mukaan ruokailemaan. Hetken kuluttua veljeni ystävä, joka on myös palloillut vanhempieni luona kakarasta asti soittaa että hän olisi käymässä paikkakunnalla että jos vaikka poikkeaisi käymään. "No joo tuu vaan, saat tosta sitten vähän ruokaakin".
Lopputuloksena pöydässä oli 10 syövää ihmistä + vauvanen. Usein pöydässä istuu vielä enemmän sakkia, ja silloinkin lasketaan vain vanhempani ja sisarrusteni perheet. Eli 17 aterioivaa ihmistä! En ole sinänsä ajatellut ikinä kuinka paljon meitä oikeastaan onkaan, ja vanhemmillani kuitenkin on vain neljä lasta.
Minusta se on aivan ihanaa kun kaikki keräännymme vanhempieni luokse. Ja meneehän siinä myös lapsenlapset ja niiden ystävätkin, eikä tee edes tiukkaa. Ja mukana on myös omasta vapaasta tahdostaan pahimmassa teiniangstissa oleva siskonpoikanikin. Silloin tuntee olevansa kotona ja toivon että perinne jatkuisi myös minun lapsilleni ja lastenlapsilleni.
Taas niitä hetkiä kun mietin että haluankohan sittenkin ison perheen ja monta lasta, vai haluanko vain päästä hieman helpommalla ja alan pidättäytymään seksistä ettei vain käy vahinkoa ;)
Meidät nyt automaattisesti pyydettiin aterialle mukaan, koska kaikki rakastavat Pikku E:tä niin saivat sen käytettävikseen muutamaksi lisätunniksi. Sitten ovesta kävelee sisälle varoittamatta äitini veli. No tietenkin hänetkin pyydetään mukaan ruokailemaan. Hetken kuluttua veljeni ystävä, joka on myös palloillut vanhempieni luona kakarasta asti soittaa että hän olisi käymässä paikkakunnalla että jos vaikka poikkeaisi käymään. "No joo tuu vaan, saat tosta sitten vähän ruokaakin".
Lopputuloksena pöydässä oli 10 syövää ihmistä + vauvanen. Usein pöydässä istuu vielä enemmän sakkia, ja silloinkin lasketaan vain vanhempani ja sisarrusteni perheet. Eli 17 aterioivaa ihmistä! En ole sinänsä ajatellut ikinä kuinka paljon meitä oikeastaan onkaan, ja vanhemmillani kuitenkin on vain neljä lasta.
Minusta se on aivan ihanaa kun kaikki keräännymme vanhempieni luokse. Ja meneehän siinä myös lapsenlapset ja niiden ystävätkin, eikä tee edes tiukkaa. Ja mukana on myös omasta vapaasta tahdostaan pahimmassa teiniangstissa oleva siskonpoikanikin. Silloin tuntee olevansa kotona ja toivon että perinne jatkuisi myös minun lapsilleni ja lastenlapsilleni.
Taas niitä hetkiä kun mietin että haluankohan sittenkin ison perheen ja monta lasta, vai haluanko vain päästä hieman helpommalla ja alan pidättäytymään seksistä ettei vain käy vahinkoa ;)
maanantai 28. maaliskuuta 2011
Villakoira - Fifi
Anoppini kanssa keskustellessa rupesi taas kiehumaan kun puhe kääntyi fifeihin. Selvennykseksi - he siis itse kasvattavat pieniämünsterinseisojia.
Eli siis... En voi ymmärtää sitä mielikuvaa joka monilla ihmisillä on villakoirista, siis puudeleista. Yleisesti vallalla oleva käsitys on että ne ovat niitä pieniä räksyttäviä karvapalloja jotka istuvat omahyväisinä kuningattaren sylissä vaaleanpunainen rusetti päässään. Mutta kun näinhän ei siis ole.
Ensinnäkin villakoiria on neljää eri kokomuunnosta toystä (25cm) aina isoon asti (60cm). Ja siis nythän puhutaan säkäkorkeudesta, siihen tulee vielä lisäksi kaula ja pää. Harvempi ihminen tunnistaa kotiturkissa olevaa isovillakoiraa villakoiraksi. Eiko puudelit olekkaan sellaisia pieniä?
Niiden kanssa voi harrastaa ihan mitä haluaa, itse olen harrastanut hakua, jälkeä, tokoa ja agilityä. Lisäksi Arskan jälkeläisten tiedän koittaneen mm. vesipelastusta ja Arskan sisko kuului pelastusetsintäryhmään. Kyllä joku hullu tsekkiläinen harrastaa suojeluakin ;)
Villakoirien turkki ei haittaa elämää yleesä millään tavalla, oli se sitten missä mallissa tahansa. Kunhan turkki on vain hyvin hoidettu ja takuton. Sen kanssa voi ihan hyvin uida, kunhan kuivatus hoidetaan asiallisesti. Sen kanssa voi ihan hyvin rämpiä emännän perässä sienimetsässä. Joo kerran Arska on juuttunut kiinni ruusupensaaseen, mutta vain kerran 6vuoden aikana.
Joo ei meidän puudelit halua olla sateella ulkona ja kiertävät mielellään vesilätäkötkin, mutta en sitten tiedä onko se ennemminkin opittu ominaisuus... Piehtarointi, ihan missä materiaalissa tahansa on ihanaa ja mutalätäköiden läiskyttely saattaa joskus olla hyvinkin huvittavaa. Puudelit osaavat myös vahtia ja puolustaa emäntäänsä tarpeen vaatiessa.
Kaiken kaikkiaan puudelit ovat kaiken sen fifimäisen turkkinsa alla aivan normaaleja koiria.
tiistai 22. maaliskuuta 2011
Tahdon äidin...
M lupasi eilen laittaa E:n nukkumaan niin minä pääsen pitkän päivän jälkeen suihkuun. Ei mennyt niin kuin elokuvissa.
Siis normaalistihan minä nukutan E:n, M:n vaikeiden työaikojen takia ja vaan puhtaasti siksi että minulta se hoituu nykyään vartissa. Ensin tissitellään ja samalla E rauhoittuu siihen. Irroitan tissin sen kidasta ja keinuttelen keinutuolissa lapsen melkein uneen kunnes siirrän hänet omaan sänkyynsä jonne hän ehkä nukahtaa.
Noh M:lle tuttipullo kouraan ja nuuttamaan lasta. Ruokailu sujui hienosti mutta kun piti ruveta nukahtamaan isi ei kelvannutkaan E:lle. Siitä käynnistyi puolen tunnin huutorumba jonka jälkeen tunsin pakottavaa tarvetta mennä vähän avuksi kun rauhoittumisesta ei ollut tietoakaan. Kun otin lapsen syliin se rauhoittui lähes heti. Reilu viikko sitten isi vielä kelpasi loistavasti tuohon hommaan.
Voiko 5kk lapsi haluta ehdottomasti äidin nukuttamaan itsensä kun siihen hän on tottunut?
Siinä sitten hetki taistelttin ja loppujen lopuksi tunnin väännön jälkeen E meni isin sylin kautta omaan sänkyynsä ja nukkui tyytyväisesti aamuun asti... Ja minähän en periksi anna piruvie...
p.s. lapsi juuri kääntyi leikkimatolla ensimmäistä kertaa selältään mahalleen <3 jo se oli aikakin
Siis normaalistihan minä nukutan E:n, M:n vaikeiden työaikojen takia ja vaan puhtaasti siksi että minulta se hoituu nykyään vartissa. Ensin tissitellään ja samalla E rauhoittuu siihen. Irroitan tissin sen kidasta ja keinuttelen keinutuolissa lapsen melkein uneen kunnes siirrän hänet omaan sänkyynsä jonne hän ehkä nukahtaa.
Noh M:lle tuttipullo kouraan ja nuuttamaan lasta. Ruokailu sujui hienosti mutta kun piti ruveta nukahtamaan isi ei kelvannutkaan E:lle. Siitä käynnistyi puolen tunnin huutorumba jonka jälkeen tunsin pakottavaa tarvetta mennä vähän avuksi kun rauhoittumisesta ei ollut tietoakaan. Kun otin lapsen syliin se rauhoittui lähes heti. Reilu viikko sitten isi vielä kelpasi loistavasti tuohon hommaan.
Voiko 5kk lapsi haluta ehdottomasti äidin nukuttamaan itsensä kun siihen hän on tottunut?
Siinä sitten hetki taistelttin ja loppujen lopuksi tunnin väännön jälkeen E meni isin sylin kautta omaan sänkyynsä ja nukkui tyytyväisesti aamuun asti... Ja minähän en periksi anna piruvie...
p.s. lapsi juuri kääntyi leikkimatolla ensimmäistä kertaa selältään mahalleen <3 jo se oli aikakin
lauantai 19. maaliskuuta 2011
Kestoilua
Siispä meillä osakestoillaan, pitkälti kustannussyistä. Uutena vaipat ovat kohtalaisen kalliita ja käytettynäkin ihan kohtalaisen hintaisia. Toki säilyttävät arvonsa kohtalaisen hyvin... Tasku- ja all in one- vaipat ovat osoittautuneet meille nyt alkuun ainakin mielyttävimmiksi vaihtoehdoiksi. Tekisi mieli koittaa sisävaippa+kuorivaippa yhdistelmää mutta kun en ole törmännyt vielä yksiinkään nätteihin kuoriin... Käydäänpä vaippamallejamme hieman läpi :)
ÄP:n Kushies Ultra Lite AIO 4-15kg
Ensikosketus kestovaippailuun oli tämä. "Onpa suloinen ja niin paljon nätimpi kuin kertikset, näitähän voisi oikeasti kokeilla". Nyt kun tämä on ollut käytössäkin niin voinpa vain todeta että voisi sinne pakkaukseen laittaa jonkun oikeasti hyvän vaipan. Kyllähän tämä toimii lyhyellä vaihtovälillä, mutta siihen se sitten jääkin. Imuteho ei riitä ja reisien istuvuus on ihan perseestä. Lisäimulle tuossa on "lokero" mutta sinne ei normaalikätinen aikuinen saa mitään tungettua. 
Bitti d´lish Snap In One S-koko 3,5-7,5kg
Tämä oli seuraava kosketukseni kestoiluun. "Voi niitä saa tuollasina karvaisinakin". Tämä on siis palasteltava AIO. Kuori jossa on näpsyillä kiinni bambu/puuvillaimu sekä pintakuiva polyestermokkapalanen. Ensin tämä vaippa falskasi, mutta myöhemmin tajusin sen johtuvan bambun pesemättömyydestä. Mitä useammin sitä pesee sitä paremmin se imee, ja nykyään tuo falskaa todella harvoin. Jos näiden hinta ei oli uutena niin kirpaiseva voisi näillä hoitaa kestoilun oikeinkin mukavasti. Harmi vain että tämä yksilö alkaa käymään jo pieneksi meidän neidillemme.
Blueberry Minky Side Snap taskuvaippa S-koko 3,5-7,5kg
Tämän tilasin samaan aikaan tuon bittin kanssa. "Kyllä nuo takuvaipatkin vaikuttavat ihan toimivan näköisiltä". Taskuvaipoissa on siis joko edessä tai takana reikä johon tungetaan jonkinsortin imeväinen materiaali. Tässähän on siis sivunepit, jotkut sanovat että sivu- ja etunepillisissä olisi jotakin istuvuus eroja mutta ei minun mielestäni ainakaan. Tämä falskasi alkuun myös, samasta syystä kuin bittikin. Tosin tämän imussa on hamppua. Erinomainen vaippa kunhan väin tuo hamppu alkoi imemään.
Huutonetistä ostettu "merkitön" koko vaippaiän taskuvaippa 3-14kg
Tämä kuuluu suloisiin ja halpoihin ostoksiin. En tiedä tuleeko olemaan kuinka kestävä, mutta eipä ollut hinnalla pilattu uusi vaippa. Eli koko vaippaiäin vaipoissa on kolmessa rivissä neppejä joilla vaipan korkeutta voi säädellä. Vielä 3 pesun jälkeen mukana tullut mikrokuituimu falskasi, en tiedä paraneeko vai onko istuvuudessa häikkää.
Palaan vielä aiheeseen, nyt koekaniini heräsi päikkäreiltään (joita ollaan siirretty tunnilla eteenpäin).
perjantai 18. maaliskuuta 2011
Harjoittelua...
Paljon tapahtuu ja kirjoittelulle ei meinaa löytää energiaa.
Pikku E täytti 5kk ja se on edelleen hengissä, vaikuttaisi kasvavan ja olevan muutenkin suht tyytyväinen. En tiedä miksi tuo 5kk on minulle "juttu". Se kai vain herätti minut että Pikku E on kohta jo puoli vuotta, sitten se on jo vuoden ja kohta se jo aloittaakin koulun ja muuttaa pois kotoonta. HUI KAMALA!
Ruokailua on harjoiteltu ja välillä menee hienosti ja välillä ei ihan niin hienosti. En tiedä kuinka paljon tuollainen osaa yhdistellä asioita mutta huomaan käyttäväni lapseeni samoja metodeja kuin koirien kouluttamiseen. Huonoa käytöstä ei huomioida ja hyvästä palkitaan. Lapsi mm. tietää että lusikkaan ei saa itse koskea jos sitä ei anneta käteen :D hieno tyttö, taitava... Tai siis ainakin omasta mielestä lapsi tietää :)
Tietysti jos homma ei mielytä, syystä tai toisesta, sitten lentää lusikka.
Ajattelin myös elvyttää akvaarioharrastustani, porukoiden vintissä kun makasi käyttämättömänä kaksin kerroin vanhoja akvaarioitani. Raahasin (siis isäni ja veljeni raahasi) kotiin 180 litraisen juwel rioni ja kas kummaa sehän pitää vielä vedet sisällään. Kyllä on muuttunut tuo akvaarioharrastelu siitä mitä se on ollut 7vuotta sitten. Bakteerivalmisteetkin kuulemma toimivat, ja siltä se nyt näyttää kun tuokin sellaisella kaynnistyi. Vanhaa ulkosuodatinta piti vähän potkaista että lähti hyrräämään ja sisäsuodatin on edelleen kateissa mutta isipappa (monitoimimies) rakensi patenttiratkaisun kahdesta rikkinäisestä sisäsuodattimesta. Kalastoksi olen haaveillut jotakin kirjoahven pariskuntaa, monnis- ja tetraparvea + ottoja, katsotaan mihin rahat riittävät. Kasveja etsin edelleen ja odotan että siskon akvaarion karsintapäivä koittaa...
Blogikin hakee vielä muotoaan, en vain saa sitä sellaiseksi että se mielyttäisi silmääni. Nimikin on alkanut ottaa päähän, aargghh. EN TIEDÄ!
perjantai 4. maaliskuuta 2011
Mihin se aika katosi...
Tänään kauhistuin kun äitini kanssa tuli juttua Pikku E:n neuvolasta. Sillä on ensiviikolla 5kk neuvola ja sitten se onkin jo kohta ½-vuotta! Missä välissä siitä on tullut jo niin iso?? Mitäs sitten kun se täyttää vuoden, en varmaan voi olla pillittämättä.
Mutta mutta... Samalla olen huomannut orastavan vauvakuumeen, tai siis pitäisiköhän sitä kutsua raskauskumeeksi. Jotenkin se koko piinaavat 9kk tuntuu niin kovin kaukaiselta. Kaikki sen aiheuttamat epämielyttävyydet ovat unohtuneet mutta myöskin monet ihanat asiat. En enää kunnolla muista miltä se tuntui kun vauva liikkui. Jotenkin sitä ei siinä uutuuden viehätyksessä nauttinut siitä ajasta eikä keskittynyt tarpeeksi jokaiseen liikkeeseen niin että muistaisi varmasti miltä ne tuntuvat. Niin että te raskaana olijat, pianakaa ne mieleenne! Ne hyvät ja pahat puolet raskaudesta, ne ihan oikeasti unohtuvat ja niitä kaipaa!
Olemmekin M:n kanssa keskustelleet toisesta paholaisesta, että jos sellainen hankitaan se hankitaan heti putkeen eikä pidetä mitään välivuosia. Ehkä se on rankempaa, mutta se on rankempaa lyhyemmän aikaa ;)
P.S. Paholainen piinasi tänäänkin vanhempiaan heräämällä päikkäreiltä vaunuistaan 45minuutin jälkeen pirteänä kuin peipponen väläyttämään maailman ihanimman hymynsä <3
Mutta mutta... Samalla olen huomannut orastavan vauvakuumeen, tai siis pitäisiköhän sitä kutsua raskauskumeeksi. Jotenkin se koko piinaavat 9kk tuntuu niin kovin kaukaiselta. Kaikki sen aiheuttamat epämielyttävyydet ovat unohtuneet mutta myöskin monet ihanat asiat. En enää kunnolla muista miltä se tuntui kun vauva liikkui. Jotenkin sitä ei siinä uutuuden viehätyksessä nauttinut siitä ajasta eikä keskittynyt tarpeeksi jokaiseen liikkeeseen niin että muistaisi varmasti miltä ne tuntuvat. Niin että te raskaana olijat, pianakaa ne mieleenne! Ne hyvät ja pahat puolet raskaudesta, ne ihan oikeasti unohtuvat ja niitä kaipaa!
Olemmekin M:n kanssa keskustelleet toisesta paholaisesta, että jos sellainen hankitaan se hankitaan heti putkeen eikä pidetä mitään välivuosia. Ehkä se on rankempaa, mutta se on rankempaa lyhyemmän aikaa ;)
P.S. Paholainen piinasi tänäänkin vanhempiaan heräämällä päikkäreiltä vaunuistaan 45minuutin jälkeen pirteänä kuin peipponen väläyttämään maailman ihanimman hymynsä <3
tiistai 1. maaliskuuta 2011
Unet...
Koska Pikku E on piinannut minua edellisen yön sekä tämän päivän nukkumalla todella huonosti ajattelin kirjoittaa aiheesta...
Siis meillä nukutaan tällä hetkellä näin:
8.00 Herätys, survaisen sille tissin suuhun ja se syö jonka jälkeen puuhastelee omiaan meidän sängyssämme ja minä jatkan torkkumista :)
10.30 Pienen pienet torkut (ehkä, voi jäädä välistäkin)
13.00 Päikkäreille, jotka nukutaan ulkona vaunuissa ei siis missään nimessä sisällä. Siitä vaan ei kertakaikkiaan tule yhtään mitään. Sisällä tuo piru nukkuu siis n. ½ tuntia jonka jälkeen heräillään jatkuvasti eikä nukahdeta kunnolla uudestaan. Eikä siis ainakaan siedetä siirtämistä sylistä sänkyyn. Ulkona nukutaan keskimäärin joka toinen päivä hyvin ja joka toinen päivä huonosti (tänään on sellainen päivä)... Hyvin nukkuessaan se nukkuu ulkona 2,5-4 tuntia. Mutta jos se ei nuku sitä vähintään 2,5 tuntia niin loppupäivästä ei tule sitten ei niin yhtään mitään.
18.00 Pienen pienet torkut (ehkä, voi jäädä välistäkin)
20.00-20-30 Yöunille.
Yöllä herätään normaalisti syömään 04-05 jos se herää aiemmin (kuten viimeyönä) se piinaa loppuyön kun uni ei vaan enää tule kunnolla...
En todella tiedä onko meidän nukkumiset "ohjekirjan" mukaiset, näin vain tunnutaan selviävän helpoiten. Siis jos selvitään... Meillä huomaa erittäin helposti miten Pikku E on nukkunut koska se automaattisesti heijastaa koko päivään. Parhaimmillaan se ei kitise koko päivänä, kunhan se on nukkunut hyvin. Pahimmillaan yksinkertaisesti mikään ei kelpaa...
Pahimpina hetkinä olen jo lukemassa unikouluista, mutta sitten se taas nukkuu yhden yön hyvin ja saan taas toivoa ja uskoa paremmasta ;)
Siis meillä nukutaan tällä hetkellä näin:
8.00 Herätys, survaisen sille tissin suuhun ja se syö jonka jälkeen puuhastelee omiaan meidän sängyssämme ja minä jatkan torkkumista :)
10.30 Pienen pienet torkut (ehkä, voi jäädä välistäkin)
13.00 Päikkäreille, jotka nukutaan ulkona vaunuissa ei siis missään nimessä sisällä. Siitä vaan ei kertakaikkiaan tule yhtään mitään. Sisällä tuo piru nukkuu siis n. ½ tuntia jonka jälkeen heräillään jatkuvasti eikä nukahdeta kunnolla uudestaan. Eikä siis ainakaan siedetä siirtämistä sylistä sänkyyn. Ulkona nukutaan keskimäärin joka toinen päivä hyvin ja joka toinen päivä huonosti (tänään on sellainen päivä)... Hyvin nukkuessaan se nukkuu ulkona 2,5-4 tuntia. Mutta jos se ei nuku sitä vähintään 2,5 tuntia niin loppupäivästä ei tule sitten ei niin yhtään mitään.
18.00 Pienen pienet torkut (ehkä, voi jäädä välistäkin)
20.00-20-30 Yöunille.
Yöllä herätään normaalisti syömään 04-05 jos se herää aiemmin (kuten viimeyönä) se piinaa loppuyön kun uni ei vaan enää tule kunnolla...
En todella tiedä onko meidän nukkumiset "ohjekirjan" mukaiset, näin vain tunnutaan selviävän helpoiten. Siis jos selvitään... Meillä huomaa erittäin helposti miten Pikku E on nukkunut koska se automaattisesti heijastaa koko päivään. Parhaimmillaan se ei kitise koko päivänä, kunhan se on nukkunut hyvin. Pahimmillaan yksinkertaisesti mikään ei kelpaa...
Pahimpina hetkinä olen jo lukemassa unikouluista, mutta sitten se taas nukkuu yhden yön hyvin ja saan taas toivoa ja uskoa paremmasta ;)
perjantai 18. helmikuuta 2011
Ne puudelit...
Eli taloudessamme asustaa siis kaksi kipaletta isovillakoiria. Reilu kuusivuotias aprikoosi uros Arska, Herra H. Sekä 2-vuotias narttu Inkeri, joka tekee parhaansa ollakseen valkoinen.
Koirien kanssa olen ollut tekemisissä ihan pienestä lähtien. Perheeseemme tuli saksanpaimenkoira Ronda kun olin 4. Hän oli minulle isosisko ja paras kaveri. Rondan piti jäädä kasvattajalleen jalostusnartuksi, mutta hammaspuutoksen takia hän sitten päätyi meille. Ronda jouduttiin lopettamaan 14-vuotiaana nisäkasvamen "pullahdettua".
Sitten 14-vuotiaana sain suuren kinumisen jälkeen itselleni oman koiran. Hän oli Nuuti, hörökorvainen herrasmies viron koiratarhalta. Nuuti oli mitä ihanin koira mutta kovin kovin sairas. Nivelrikko vaivasi, mutta eläinlääkärin mukaan voimme silti harrastaa mitä halusimme. Sen ei pitänyt niin pahasti vaivata. Nuutin kanssa sitten harrastinkin agilityä, tokoa ja hakua, hän teki kaiken tunnollisesti mutta ei vain kovin nopeasti.
Kun minun kunnianhimoni kasvoi halusin koiran jonka kanssa voisin oikeasti harrastaa tavoitteellisestikin. Kovin kinusin äidiltäni joko saksanpaimenkoiraa tai belgianpaimenkoiraa - sain puudelin :) Nuuti jäi tässä vaiheessa eläkkeelle ja lopetettiin muutaman vuoden kuluttua kun liikkumisesta tuli kovin vaikeaa ja henkikään ei oikein meinannut kulkea.
Mutta siitä se sitten lähti. Puudeli tuli ja vei mennessään.
Arska tuli minulle sijoitukseen joka tarkoitti myös näyttelyihin tutustumista. Ja sille tielle sitten jäätiin. Vähitellen muut harrastukset jäivät vähemmälle ja näyttelyissä ravattiin välillä neljäkin kertaa kuussa. Ensin saalistettiin Arskalle ne vaadittavat sertit että hänestä tuli muotovalio. Sitten himo kasvoi ja halusin hänestä kansainvälisen muotovalion, ja se viimeinen cacib tulikin heti ensimmäisestä mahdollisesta näyttelystä.
No piru kisataan siitä vielä vuoden näyttelyvillakoira, ja sehän tehtiin ja Arskasta tuli vuoden 2007 paras näyttelyvillakoira omassa väri- ja kokoryhmässään. Seuraavana vuonna vielä käytiin muutamassa näyttelyssä ja sen jälkeen nirhisin Arskan turkin pois. Ja pah enhän minä pystynyt näyttelyistä olemaan pois ja eikun kasvattamaan turkkia takaisin. Mutta sitten olikin käynyt niin että Arskaapa ei enää oikein kiinnostanut, mikä lie vanhuus iskenyt.
Niin tuli Inkeri... Tuo pirullisen viisas ja raivostuttavan omahyväinen narttu joka ryöstää peitot sekä tyynyt... Siinä missä Arska on MINUN koirani ja rakastaa MINUA ajattelee Inkeri vain ja ainoastaan itseään. Se on kaunis ja se on viekas... Väri ei tällä neidillä ole paras mahdollinen ja olenkin häneltä turkin vetäissyt kaksi kertaa pois, jos se vaikka kasvaisi paremman värisenä takaisin. Nyt se on jo sen verran vaalea että uskaltauduimme näyttelyyn. Ja tuohan yllätti! Ensimmäisessä näyttelyssä, vajaalla ja väärän värisellä turkilla neiti oli kansainvälisessä näyttelyssä paras narttu 4! Eli eiköhän tuonkin yksilön näyttelyura pääse tästä ihan hyvään vauhtiin.
Kuten saatoit huomata koiranäyttelyt ovat minulle rakas harrastus, mutta koirani eivät toki ole mitään näyttelyesineitä vaan viettävät normaalia koiranelämää. Vaikkakin kaverin korvakarvoissa ja niskaturkissa roikkuminen ovat kiellettyjä leikkimismuotoja ;)
Koirien kanssa olen ollut tekemisissä ihan pienestä lähtien. Perheeseemme tuli saksanpaimenkoira Ronda kun olin 4. Hän oli minulle isosisko ja paras kaveri. Rondan piti jäädä kasvattajalleen jalostusnartuksi, mutta hammaspuutoksen takia hän sitten päätyi meille. Ronda jouduttiin lopettamaan 14-vuotiaana nisäkasvamen "pullahdettua".
Sitten 14-vuotiaana sain suuren kinumisen jälkeen itselleni oman koiran. Hän oli Nuuti, hörökorvainen herrasmies viron koiratarhalta. Nuuti oli mitä ihanin koira mutta kovin kovin sairas. Nivelrikko vaivasi, mutta eläinlääkärin mukaan voimme silti harrastaa mitä halusimme. Sen ei pitänyt niin pahasti vaivata. Nuutin kanssa sitten harrastinkin agilityä, tokoa ja hakua, hän teki kaiken tunnollisesti mutta ei vain kovin nopeasti.
Kun minun kunnianhimoni kasvoi halusin koiran jonka kanssa voisin oikeasti harrastaa tavoitteellisestikin. Kovin kinusin äidiltäni joko saksanpaimenkoiraa tai belgianpaimenkoiraa - sain puudelin :) Nuuti jäi tässä vaiheessa eläkkeelle ja lopetettiin muutaman vuoden kuluttua kun liikkumisesta tuli kovin vaikeaa ja henkikään ei oikein meinannut kulkea.
Mutta siitä se sitten lähti. Puudeli tuli ja vei mennessään.
Arska tuli minulle sijoitukseen joka tarkoitti myös näyttelyihin tutustumista. Ja sille tielle sitten jäätiin. Vähitellen muut harrastukset jäivät vähemmälle ja näyttelyissä ravattiin välillä neljäkin kertaa kuussa. Ensin saalistettiin Arskalle ne vaadittavat sertit että hänestä tuli muotovalio. Sitten himo kasvoi ja halusin hänestä kansainvälisen muotovalion, ja se viimeinen cacib tulikin heti ensimmäisestä mahdollisesta näyttelystä.
No piru kisataan siitä vielä vuoden näyttelyvillakoira, ja sehän tehtiin ja Arskasta tuli vuoden 2007 paras näyttelyvillakoira omassa väri- ja kokoryhmässään. Seuraavana vuonna vielä käytiin muutamassa näyttelyssä ja sen jälkeen nirhisin Arskan turkin pois. Ja pah enhän minä pystynyt näyttelyistä olemaan pois ja eikun kasvattamaan turkkia takaisin. Mutta sitten olikin käynyt niin että Arskaapa ei enää oikein kiinnostanut, mikä lie vanhuus iskenyt.
Niin tuli Inkeri... Tuo pirullisen viisas ja raivostuttavan omahyväinen narttu joka ryöstää peitot sekä tyynyt... Siinä missä Arska on MINUN koirani ja rakastaa MINUA ajattelee Inkeri vain ja ainoastaan itseään. Se on kaunis ja se on viekas... Väri ei tällä neidillä ole paras mahdollinen ja olenkin häneltä turkin vetäissyt kaksi kertaa pois, jos se vaikka kasvaisi paremman värisenä takaisin. Nyt se on jo sen verran vaalea että uskaltauduimme näyttelyyn. Ja tuohan yllätti! Ensimmäisessä näyttelyssä, vajaalla ja väärän värisellä turkilla neiti oli kansainvälisessä näyttelyssä paras narttu 4! Eli eiköhän tuonkin yksilön näyttelyura pääse tästä ihan hyvään vauhtiin.
Kuten saatoit huomata koiranäyttelyt ovat minulle rakas harrastus, mutta koirani eivät toki ole mitään näyttelyesineitä vaan viettävät normaalia koiranelämää. Vaikkakin kaverin korvakarvoissa ja niskaturkissa roikkuminen ovat kiellettyjä leikkimismuotoja ;)
tiistai 8. helmikuuta 2011
Raskaudesta ja synnytyksestä
Neiti Pikku E ei ollut millään tapaa suunniteltu tapaus ja hän olikin niin sinnikäs tapaus ettei ehkäisykään hänen maailmaantuloaan estänyt. Raskaustesti näytti plussaa suureksi yllätyksekseni 15.2.2010. Olimme seurustelleet hänen isänsä kanssa vasta parisen kuukautta ja kynnys lapsen pitämiselle oli suuri. Itse kun kävin omia ajatuksiani lävitse mietin että äitinä olemisesta selviän mutta abortista en tiedä, siis tarkoitan henkisesti ;) Niinpä sitten tulimme lopputulokseen että tulkoot kerran niin kovin tähän maailmaan tahtoo.
RV 9+6, 69,7kg
Ensimmäinen neuvolani oli 18.3. ja ensimmäinen mitä kävimme läpi oli hirvittävän huono oloni. Kun neuvolantäti kysyi no mites sitä voidaan, pillahdin itkuun ja totesin että en enää jaksa. Voi kun olisin vain tiennyt mitä on tulossa. Kovin sitä kaikkialla luvattiin että raskauspahoinvointi ja hormonien tuomat mielialanvaihdokset loppuvat keskimäärin raskausviikolla 12. Noh sitä sitten odotellessa.
Pienen taistelun jälkeen pääsin myös psykiatriselle puolelle keskustelemaan. Se oli minulle riittävä apu masentuneisuuteeni.
RV 11+4 67,1kg
Lääkärineuvola ja vauvan SYKE kuului. Tästä päivästä lähtien raskaus oli ihan oikeasti totta, ensimmäinen konkreettinen merkki siitä että siellä oikesti on jotakin. Painoni vain putosi kun mikään ruoka ei oikein maittanut. Parhaiten alas menivät omena ja kaurapuuro. Sikaa en pystynyt syömään ollenkaan ja sen hajukin aiheutti huonon olon. Samoin kahvi, kovin testailin n. kerran viikossa joko se kahvi menisi alas mutta ei. Nyt alkoi se maaginen 12 viikkoa olla täynnä ja olin toiveikas että nyt alkaa helpottamaan. Seuraavana päivänä olikin ensimmäinen ultra. Se on hetki jota tuskin koskaan tulee unohtamaan ja kuvatkin olivat niin selkeitä, mutta sitten vauvan koko ei vastannutkaan viikkoja ja laskettua aikaa siirrettiin viikolla eteenpäin. Sehän myös tarkoitti että tuo maaginen 12.viikko siirtyi taas kauemmas. AARRGG!!
RV 18+5 67,9kg
Tässä vaiheessa alkoi jo helpottamaan. Ruoka oli jo alkanut maistumaan paremmin ja painokin oli vihdoin ruvennut nousemaan. Vähimmillään raskauden aikana painoin 64kg jonka olen viimeksi painanut joskus vuona kivi ja nakki. Kohdunpohjan korkeus 18cm ja mahan alkoi selkeästi erottamaan.
RV 20+5
Rakenneultra... Pettymys... Kovin oli lupailtu että tämä on sitten hieno ultra että kaiken näkee hyvin ja kuvatkin ovat paljon paremmat kuin NP-ultrassa silloin viikolla 10+5. Ja pah. Kun näytin kuvaa äidilleni hän kysyi että miten päin tätä nyt sitten kuuluisi katsella. Miehenpuolikas oli odottanut kovin myös tätä ultraa kun täällähän sitten saa kysyä että näkyykös siellä jalkovälissä sitten mitään ulokkeita ;) Siveellinen neitimme piti jalat tiukasti yhdessä ja säilytti salaisuutensa ainakin toistaiseksi.
RV 26+4 72,3kg
Koska painoindeksini oli sen verran yläkanttiin jouduin sokerirasitukseen. Mitä ihanin kokemus kun muistellaan heinäkuun 2010 lämpötiloja. Ole siinä sitten juomatta yön yli ja aamullakaan et mitään suun kostukkeeksi saa. Eikä se sokerilitkukaan mikään makunautinto ollut. Siellä sitä sitten kärvisteltiin kolmisen tuntia että sai jotain suuhunpantavaa. Mukavaa tuokin kun huono-olo pysyi poissa lähinnä vain ja ainoastaan syömällä tasaisin väliajoin. Noh olipahan suoriuduttu siitäkin nyt sitten. Enää vain odotellaan, kaikki "velvollisuudet" oli suoritettu ja turvotus tuo ihana ystävämme oli vihdoin löytänyt minutkin.
36+4 77,3kg
Synnytystapa ultra ja turvotusta niin ettei sopivia kenkiä meinaa löytyä. Vihdoin sain myös sen pelkäämäni kokoarvion, itse kun painoin syntyessäni 4400g ja sf-käyrä mennyt kiitettävästi yli keskikäyrän koko raskauden ajan. Veikkailtiin että vauva painaisi 3300g tällä hetkellä ja syntymäpaino lähentelisi n.4 kiloa. Voi ei en minä sellaista pysty synnyttämään!! Tässä vaiheessa kun miehenpuolikasta edelleen kutkutti tietää sukupuoli. Taaskaan neitimme asento ei ollut paras mahdollinen joten emme varmuutta saaneet mutta koska mitään ulokkeita ei näkynyt veikattiin tyttöä.
38+3 79,9kg
Vauva oli mielestäni liikkunut kovin huonosti jo edellisillasta lähtien niin soitin neuvolaan ja sieltä neuvottiin käymään polilla käyrillä, ihan vain varmuuden vuoksi. No siellähän sitten käytiinkin ja vauva liikkui kuten kuuluukin itse en vain jostain syystä liikkeitä meinannut millään tuntea. Ei muuta kuin levollisin mielin kotiin.
No siitähän se sitten lähti, synnytys.
Illalla katselimme M kanssa telkkaria kun tunsin jotakin lirahtavan kiitettävästi housuihin n. kymmenen aikoihin, vähän ennen kuin M lähti yövuoroon. Kävin vaihtamassa housut kuiviin ja ajattelin että nyt olen vain hysteerinen ja kuvittelen omiani, se on ihan varmasti vain runsasta valkovuotoa. M töihin ja itse nukkumaan.
38+4
Sitä sen enempää ajattelematta lähdin ystäväni luokse ja shoppailemaan Skanssiin. Siinä sitä sitten keskusteltiin, kun ystäväni oli luvannut tulla pesemään Inkerin (siis nuoremman villakoiristani) kun oma maha oli jo kohtalaisen tiellä siinä hommassa, että tulen hänet hakemaan torstai aamuna jos nyt mitään ihmeellisempää ei tapahdu. Ei supistuksia ei mitään muuta kuin aina vessassa käydessä lirahti vähän "jotakin" pönttöön. Ajattelin että en varmasti ole yksi niistä "vainoharhaisista äideistä jotka käyvät jokä päivä käyrillä, minulla on neuvola huomenna kyllä siellä sitten minut rauhoitetaan".
38+5
Neuvolaan aamulla ja maha tuntui hassulta kantaa, liikkeet tuntuivat odon "irtonaisilta" ja sitten todettiinkin että lapsiveden määrä olikin luultavasti vähäinen. Minut ohjattiin käymään polilla liuskatestissä että jos se nyt kuitenkin olisi vain runsansta valkovuotoaeikä lapsivettä kun tihkui. Liuskatesti näytti negaa, ja taas pohdittiin vain runsasta valkovuotoa... No tehdään nyt sitten kuitenkin vielä tuo varmempi testi. No mutta tämähän nyt kuitenkin näyttäisi positiivista. Samalla otettiin testi onko minulla agalactiae-bakteeri, josta johtuisi ennenaikainen lapsivesien meno. Minut lähetettiin käymään kotona hakemassa kamat mukaan ja käskettiin tulemaan takaisin parin tunnin sisään. ---> kotiin ----> herätän M "voisitko heittää mut sairaalaan kohta kun pitäisi synnyttämään lähteä"... M "mitä eihän nyt vielä tällä viikolla?".
Polillä lääkäri sitten totesi että odotellaan vielä tämä ilta että jos jotakin tapahtuisi itsestään.
38+6
Aamupäivästä lääkäri n. klo. 10 lääkäri totesi että ihmeellisempää edistystä ei alapäässä ole tapahtunut ja synnytys käynnistetään lääkkeellisesti. Cytotecit kehiin ja katsotaa hetken kuluttua mitä tapahtuu...
Labrasta oli tulleet myös tulokset että se pahainen bakteerihan minulla olikin ja sitä vastan käynnistettiin antibiotti. Supistukset alkoivat hetkeä myöhemmin ja siinä sitä sitten leikkisin jumppapallolla ja lämpöpussilla. Kun synnytys varmasti oli käynnissä soitin M paikalle joka unenpöpperöisena (yövuoro takana) kyselee "no koska se nyt sitten syntyy, voisinko mä nukkua vielä pari tuntia" :D. Siinä vaiheessa kun herra paikalle pääsi olin jo hieman kärsivässä tilassa ja pyytelin jo seuraavaa kivunlievitystä.
Tässä vaiheessa mennään siis jossain vaiheessa iltapäivää, ajantajuni ei ollut paras mahdollinen. Pääsin sitten lillumaan lämpimään altaaseen jossa viihdyinkin kuulemma sitten tunnista - kahteen. Se toimi ihan mukavasti mutta sitten tuntui että nyt ne supistukset eivät enää taukoa vaan niitä tulee jatkuvalla syötöllä.
Pois altaasta ja valmistellaan epiduraalia, samalla tehdään sisätutkimus. "Vain 6cm auki, tää ei lopu ikinä!"
Kun sain epiduraalin se auttoi ja vei lähes kaiken kivun pois ja sain levättyä ja taisin nukahtaakin hetkeksi, samoin M. Sen jälkeen minulla ei ole enää mitään ajantajua. Kun heräsin ja puudutus alkoi menettää hieman tehoaan pääsin käymään vessassa ja sen jälkeen lattialle rakkaan ystäväni jumppapallon kanssa. Siinä sitten tuskailin hetken pallon kera ja pahoinpitelin sairaalan sänkyä.
Taas yksi sisätutkimus ja todetaan että 9cm auki ja pieni kieleke enää edessä. Ja nyt supistukset olivat palanneet jatkuviksi. Tässä vaihessa todetaan että vauvan syke laski reippaasti ja minut nostettiin sängylle siihen hassuun härpättimeen missä jalat ovat ylhäällä :) Todetaan että kohdunsuu on kokonaan auki ja saan ponnistaa. Hoitajat tosin olivat varmoja etten jaksaisi enää tehdä yhtään mitään mutta minäpä yllätin. Jo muutamalla työnnöllä syntyi pää ja ihan hetken kuluttua koko vauva.
Pikku E syntyi 14.10.2010 klo 20.30. Hän painoi 3370g oli 47cm pitkä ja halusi 35cm pipon.
Synnytyksen kokonaiskestoksi merkittiin 7h 40min josta 1.vaihe 7:20, 2.vaihe 0:10, 3.vaihe 0:10
Kun olin jo saanut Pikku En viereeni supistukset palasivat. Kun kohtuani painettiin syntyi vielä reilusti verta, tämän jälkeen kaikki kipu oli poissa. Repeämiä ei tullet kuin kaksi pientä pinnallista jotka eivät vaatineet ompelua. Kokonaisuudessaan synnytyksestäni ei jäänyt mitään huonoja ajatuksia ja selvisin mielestäni ihan helpolla. Vaikka eihän tuo koko homma nyt mikään elämäni helpoin homma ole ollut ;)
RV 9+6, 69,7kg
Ensimmäinen neuvolani oli 18.3. ja ensimmäinen mitä kävimme läpi oli hirvittävän huono oloni. Kun neuvolantäti kysyi no mites sitä voidaan, pillahdin itkuun ja totesin että en enää jaksa. Voi kun olisin vain tiennyt mitä on tulossa. Kovin sitä kaikkialla luvattiin että raskauspahoinvointi ja hormonien tuomat mielialanvaihdokset loppuvat keskimäärin raskausviikolla 12. Noh sitä sitten odotellessa.
Pienen taistelun jälkeen pääsin myös psykiatriselle puolelle keskustelemaan. Se oli minulle riittävä apu masentuneisuuteeni.
RV 11+4 67,1kg
Lääkärineuvola ja vauvan SYKE kuului. Tästä päivästä lähtien raskaus oli ihan oikeasti totta, ensimmäinen konkreettinen merkki siitä että siellä oikesti on jotakin. Painoni vain putosi kun mikään ruoka ei oikein maittanut. Parhaiten alas menivät omena ja kaurapuuro. Sikaa en pystynyt syömään ollenkaan ja sen hajukin aiheutti huonon olon. Samoin kahvi, kovin testailin n. kerran viikossa joko se kahvi menisi alas mutta ei. Nyt alkoi se maaginen 12 viikkoa olla täynnä ja olin toiveikas että nyt alkaa helpottamaan. Seuraavana päivänä olikin ensimmäinen ultra. Se on hetki jota tuskin koskaan tulee unohtamaan ja kuvatkin olivat niin selkeitä, mutta sitten vauvan koko ei vastannutkaan viikkoja ja laskettua aikaa siirrettiin viikolla eteenpäin. Sehän myös tarkoitti että tuo maaginen 12.viikko siirtyi taas kauemmas. AARRGG!!
RV 18+5 67,9kg
Tässä vaiheessa alkoi jo helpottamaan. Ruoka oli jo alkanut maistumaan paremmin ja painokin oli vihdoin ruvennut nousemaan. Vähimmillään raskauden aikana painoin 64kg jonka olen viimeksi painanut joskus vuona kivi ja nakki. Kohdunpohjan korkeus 18cm ja mahan alkoi selkeästi erottamaan.
RV 20+5
Rakenneultra... Pettymys... Kovin oli lupailtu että tämä on sitten hieno ultra että kaiken näkee hyvin ja kuvatkin ovat paljon paremmat kuin NP-ultrassa silloin viikolla 10+5. Ja pah. Kun näytin kuvaa äidilleni hän kysyi että miten päin tätä nyt sitten kuuluisi katsella. Miehenpuolikas oli odottanut kovin myös tätä ultraa kun täällähän sitten saa kysyä että näkyykös siellä jalkovälissä sitten mitään ulokkeita ;) Siveellinen neitimme piti jalat tiukasti yhdessä ja säilytti salaisuutensa ainakin toistaiseksi.
RV 26+4 72,3kg
Koska painoindeksini oli sen verran yläkanttiin jouduin sokerirasitukseen. Mitä ihanin kokemus kun muistellaan heinäkuun 2010 lämpötiloja. Ole siinä sitten juomatta yön yli ja aamullakaan et mitään suun kostukkeeksi saa. Eikä se sokerilitkukaan mikään makunautinto ollut. Siellä sitä sitten kärvisteltiin kolmisen tuntia että sai jotain suuhunpantavaa. Mukavaa tuokin kun huono-olo pysyi poissa lähinnä vain ja ainoastaan syömällä tasaisin väliajoin. Noh olipahan suoriuduttu siitäkin nyt sitten. Enää vain odotellaan, kaikki "velvollisuudet" oli suoritettu ja turvotus tuo ihana ystävämme oli vihdoin löytänyt minutkin.
36+4 77,3kg
Synnytystapa ultra ja turvotusta niin ettei sopivia kenkiä meinaa löytyä. Vihdoin sain myös sen pelkäämäni kokoarvion, itse kun painoin syntyessäni 4400g ja sf-käyrä mennyt kiitettävästi yli keskikäyrän koko raskauden ajan. Veikkailtiin että vauva painaisi 3300g tällä hetkellä ja syntymäpaino lähentelisi n.4 kiloa. Voi ei en minä sellaista pysty synnyttämään!! Tässä vaiheessa kun miehenpuolikasta edelleen kutkutti tietää sukupuoli. Taaskaan neitimme asento ei ollut paras mahdollinen joten emme varmuutta saaneet mutta koska mitään ulokkeita ei näkynyt veikattiin tyttöä.
38+3 79,9kg
Vauva oli mielestäni liikkunut kovin huonosti jo edellisillasta lähtien niin soitin neuvolaan ja sieltä neuvottiin käymään polilla käyrillä, ihan vain varmuuden vuoksi. No siellähän sitten käytiinkin ja vauva liikkui kuten kuuluukin itse en vain jostain syystä liikkeitä meinannut millään tuntea. Ei muuta kuin levollisin mielin kotiin.
No siitähän se sitten lähti, synnytys.
Illalla katselimme M kanssa telkkaria kun tunsin jotakin lirahtavan kiitettävästi housuihin n. kymmenen aikoihin, vähän ennen kuin M lähti yövuoroon. Kävin vaihtamassa housut kuiviin ja ajattelin että nyt olen vain hysteerinen ja kuvittelen omiani, se on ihan varmasti vain runsasta valkovuotoa. M töihin ja itse nukkumaan.
38+4
Sitä sen enempää ajattelematta lähdin ystäväni luokse ja shoppailemaan Skanssiin. Siinä sitä sitten keskusteltiin, kun ystäväni oli luvannut tulla pesemään Inkerin (siis nuoremman villakoiristani) kun oma maha oli jo kohtalaisen tiellä siinä hommassa, että tulen hänet hakemaan torstai aamuna jos nyt mitään ihmeellisempää ei tapahdu. Ei supistuksia ei mitään muuta kuin aina vessassa käydessä lirahti vähän "jotakin" pönttöön. Ajattelin että en varmasti ole yksi niistä "vainoharhaisista äideistä jotka käyvät jokä päivä käyrillä, minulla on neuvola huomenna kyllä siellä sitten minut rauhoitetaan".
38+5
Neuvolaan aamulla ja maha tuntui hassulta kantaa, liikkeet tuntuivat odon "irtonaisilta" ja sitten todettiinkin että lapsiveden määrä olikin luultavasti vähäinen. Minut ohjattiin käymään polilla liuskatestissä että jos se nyt kuitenkin olisi vain runsansta valkovuotoaeikä lapsivettä kun tihkui. Liuskatesti näytti negaa, ja taas pohdittiin vain runsasta valkovuotoa... No tehdään nyt sitten kuitenkin vielä tuo varmempi testi. No mutta tämähän nyt kuitenkin näyttäisi positiivista. Samalla otettiin testi onko minulla agalactiae-bakteeri, josta johtuisi ennenaikainen lapsivesien meno. Minut lähetettiin käymään kotona hakemassa kamat mukaan ja käskettiin tulemaan takaisin parin tunnin sisään. ---> kotiin ----> herätän M "voisitko heittää mut sairaalaan kohta kun pitäisi synnyttämään lähteä"... M "mitä eihän nyt vielä tällä viikolla?".
Polillä lääkäri sitten totesi että odotellaan vielä tämä ilta että jos jotakin tapahtuisi itsestään.
38+6
Aamupäivästä lääkäri n. klo. 10 lääkäri totesi että ihmeellisempää edistystä ei alapäässä ole tapahtunut ja synnytys käynnistetään lääkkeellisesti. Cytotecit kehiin ja katsotaa hetken kuluttua mitä tapahtuu...
Labrasta oli tulleet myös tulokset että se pahainen bakteerihan minulla olikin ja sitä vastan käynnistettiin antibiotti. Supistukset alkoivat hetkeä myöhemmin ja siinä sitä sitten leikkisin jumppapallolla ja lämpöpussilla. Kun synnytys varmasti oli käynnissä soitin M paikalle joka unenpöpperöisena (yövuoro takana) kyselee "no koska se nyt sitten syntyy, voisinko mä nukkua vielä pari tuntia" :D. Siinä vaiheessa kun herra paikalle pääsi olin jo hieman kärsivässä tilassa ja pyytelin jo seuraavaa kivunlievitystä.
Tässä vaiheessa mennään siis jossain vaiheessa iltapäivää, ajantajuni ei ollut paras mahdollinen. Pääsin sitten lillumaan lämpimään altaaseen jossa viihdyinkin kuulemma sitten tunnista - kahteen. Se toimi ihan mukavasti mutta sitten tuntui että nyt ne supistukset eivät enää taukoa vaan niitä tulee jatkuvalla syötöllä.
Pois altaasta ja valmistellaan epiduraalia, samalla tehdään sisätutkimus. "Vain 6cm auki, tää ei lopu ikinä!"
Kun sain epiduraalin se auttoi ja vei lähes kaiken kivun pois ja sain levättyä ja taisin nukahtaakin hetkeksi, samoin M. Sen jälkeen minulla ei ole enää mitään ajantajua. Kun heräsin ja puudutus alkoi menettää hieman tehoaan pääsin käymään vessassa ja sen jälkeen lattialle rakkaan ystäväni jumppapallon kanssa. Siinä sitten tuskailin hetken pallon kera ja pahoinpitelin sairaalan sänkyä.
Taas yksi sisätutkimus ja todetaan että 9cm auki ja pieni kieleke enää edessä. Ja nyt supistukset olivat palanneet jatkuviksi. Tässä vaihessa todetaan että vauvan syke laski reippaasti ja minut nostettiin sängylle siihen hassuun härpättimeen missä jalat ovat ylhäällä :) Todetaan että kohdunsuu on kokonaan auki ja saan ponnistaa. Hoitajat tosin olivat varmoja etten jaksaisi enää tehdä yhtään mitään mutta minäpä yllätin. Jo muutamalla työnnöllä syntyi pää ja ihan hetken kuluttua koko vauva.
Pikku E syntyi 14.10.2010 klo 20.30. Hän painoi 3370g oli 47cm pitkä ja halusi 35cm pipon.
Synnytyksen kokonaiskestoksi merkittiin 7h 40min josta 1.vaihe 7:20, 2.vaihe 0:10, 3.vaihe 0:10
Kun olin jo saanut Pikku En viereeni supistukset palasivat. Kun kohtuani painettiin syntyi vielä reilusti verta, tämän jälkeen kaikki kipu oli poissa. Repeämiä ei tullet kuin kaksi pientä pinnallista jotka eivät vaatineet ompelua. Kokonaisuudessaan synnytyksestäni ei jäänyt mitään huonoja ajatuksia ja selvisin mielestäni ihan helpolla. Vaikka eihän tuo koko homma nyt mikään elämäni helpoin homma ole ollut ;)
maanantai 7. helmikuuta 2011
Näin se sitten alkaa, minun bloggaamiseni.
Koska alan kyllästymään kotona oleskeluun puhumattomien eläväisten keskellä halusin jonkin keinon kommunikoida ulkomailman kanssa, eli aloitetaanpa kirjoittamaan blogia :) En välttämättä takaa lukijoille (jos niitä ikinä ilmaantuu) virheetöntä tekstiä, huumoria tai mitään niin uskomattoman erikoista, vain omaa elämäämme ja sen herättämiä kysymyksiä ja ajatuksia.
Kerrotaan näin alkuun täällä poukkoilevista henkilöistä.
Itse kirjoittaja, siis minä, olen mielestäni kohtalaisen normaali 22-vuotias naiselävä jonka kohtaloksi on muodostunut kotona hengailu 2010 syntyneen tyttölapsen sekä kahden isovillakoiran kera. Kaikki läheiset ystäväni ovat muuttaneet pois paikkakunnalta ja koska olen kovin huono tekemään uusia ystäviä olemme hyvin pitkälti vain nelistään kotona. Kyllähän täällä myös mies pyörii, mutta hän jääköön pienemmälle huomiolle. Takaisin kirjoittajaan ja niihin puudeleihin. Koiria on pyörinyt jaloissani neljä-vuotiaasta lähien alkaen saksanpaimenkoirasta ja päätyen isovillakoiriin. Kasvattajanimen Cleverian sain vuonna 2010 ja silloin syntyi myös ensimmäinen kääpiövillakoirapentueeni. Kääpiöt ovat veljeni perheelle sopivampia ja niitähän meillä vierailee vain satunnaisesti. Lapsien hankintaa en koirien ohelle ollut ajatellut ennen kuin Pikku E päätti ilmoittaa tulostaan. Pienen pohdinnan jälkeen toivotettiin tulokas tervetulleksi. Koirien kanssa osasin toimia, lapsista minulla ei ollut minkäänkään laista kokemusta. Ensimmäisen kerran pidin vauvaa sylissä synnytysosastolla. Eli koko vauvajuttu on minulle TÄYSIN UUTTA ja mennään meiningillä että tekemällä oppii ;)
Mutta sen pidemmittä puheitta tutustut varmasti minuun ja elämäämme tarkemmin jos lähtökohdat kiinnostavat ja kieliopilliset virheet eivät sinua häiritse. Kuviakin tulee kehiin kun samme kodintekniikamme siihen kuntoon että lisäily onnistuu myös täällä eikä tarvitse lähteä työmaalle sitä varten. Tarkoituksenani on kirjoitella silloin kun siltä tuntuu ja Pikku E ja puudelit sen sallivat.
Koska alan kyllästymään kotona oleskeluun puhumattomien eläväisten keskellä halusin jonkin keinon kommunikoida ulkomailman kanssa, eli aloitetaanpa kirjoittamaan blogia :) En välttämättä takaa lukijoille (jos niitä ikinä ilmaantuu) virheetöntä tekstiä, huumoria tai mitään niin uskomattoman erikoista, vain omaa elämäämme ja sen herättämiä kysymyksiä ja ajatuksia.
Kerrotaan näin alkuun täällä poukkoilevista henkilöistä.
Itse kirjoittaja, siis minä, olen mielestäni kohtalaisen normaali 22-vuotias naiselävä jonka kohtaloksi on muodostunut kotona hengailu 2010 syntyneen tyttölapsen sekä kahden isovillakoiran kera. Kaikki läheiset ystäväni ovat muuttaneet pois paikkakunnalta ja koska olen kovin huono tekemään uusia ystäviä olemme hyvin pitkälti vain nelistään kotona. Kyllähän täällä myös mies pyörii, mutta hän jääköön pienemmälle huomiolle. Takaisin kirjoittajaan ja niihin puudeleihin. Koiria on pyörinyt jaloissani neljä-vuotiaasta lähien alkaen saksanpaimenkoirasta ja päätyen isovillakoiriin. Kasvattajanimen Cleverian sain vuonna 2010 ja silloin syntyi myös ensimmäinen kääpiövillakoirapentueeni. Kääpiöt ovat veljeni perheelle sopivampia ja niitähän meillä vierailee vain satunnaisesti. Lapsien hankintaa en koirien ohelle ollut ajatellut ennen kuin Pikku E päätti ilmoittaa tulostaan. Pienen pohdinnan jälkeen toivotettiin tulokas tervetulleksi. Koirien kanssa osasin toimia, lapsista minulla ei ollut minkäänkään laista kokemusta. Ensimmäisen kerran pidin vauvaa sylissä synnytysosastolla. Eli koko vauvajuttu on minulle TÄYSIN UUTTA ja mennään meiningillä että tekemällä oppii ;)
Mutta sen pidemmittä puheitta tutustut varmasti minuun ja elämäämme tarkemmin jos lähtökohdat kiinnostavat ja kieliopilliset virheet eivät sinua häiritse. Kuviakin tulee kehiin kun samme kodintekniikamme siihen kuntoon että lisäily onnistuu myös täällä eikä tarvitse lähteä työmaalle sitä varten. Tarkoituksenani on kirjoitella silloin kun siltä tuntuu ja Pikku E ja puudelit sen sallivat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)