Eli taloudessamme asustaa siis kaksi kipaletta isovillakoiria. Reilu kuusivuotias aprikoosi uros Arska, Herra H. Sekä 2-vuotias narttu Inkeri, joka tekee parhaansa ollakseen valkoinen.
Koirien kanssa olen ollut tekemisissä ihan pienestä lähtien. Perheeseemme tuli saksanpaimenkoira Ronda kun olin 4. Hän oli minulle isosisko ja paras kaveri. Rondan piti jäädä kasvattajalleen jalostusnartuksi, mutta hammaspuutoksen takia hän sitten päätyi meille. Ronda jouduttiin lopettamaan 14-vuotiaana nisäkasvamen "pullahdettua".
Sitten 14-vuotiaana sain suuren kinumisen jälkeen itselleni oman koiran. Hän oli Nuuti, hörökorvainen herrasmies viron koiratarhalta. Nuuti oli mitä ihanin koira mutta kovin kovin sairas. Nivelrikko vaivasi, mutta eläinlääkärin mukaan voimme silti harrastaa mitä halusimme. Sen ei pitänyt niin pahasti vaivata. Nuutin kanssa sitten harrastinkin agilityä, tokoa ja hakua, hän teki kaiken tunnollisesti mutta ei vain kovin nopeasti.
Kun minun kunnianhimoni kasvoi halusin koiran jonka kanssa voisin oikeasti harrastaa tavoitteellisestikin. Kovin kinusin äidiltäni joko saksanpaimenkoiraa tai belgianpaimenkoiraa - sain puudelin :) Nuuti jäi tässä vaiheessa eläkkeelle ja lopetettiin muutaman vuoden kuluttua kun liikkumisesta tuli kovin vaikeaa ja henkikään ei oikein meinannut kulkea.
Mutta siitä se sitten lähti. Puudeli tuli ja vei mennessään.
Arska tuli minulle sijoitukseen joka tarkoitti myös näyttelyihin tutustumista. Ja sille tielle sitten jäätiin. Vähitellen muut harrastukset jäivät vähemmälle ja näyttelyissä ravattiin välillä neljäkin kertaa kuussa. Ensin saalistettiin Arskalle ne vaadittavat sertit että hänestä tuli muotovalio. Sitten himo kasvoi ja halusin hänestä kansainvälisen muotovalion, ja se viimeinen cacib tulikin heti ensimmäisestä mahdollisesta näyttelystä.
No piru kisataan siitä vielä vuoden näyttelyvillakoira, ja sehän tehtiin ja Arskasta tuli vuoden 2007 paras näyttelyvillakoira omassa väri- ja kokoryhmässään. Seuraavana vuonna vielä käytiin muutamassa näyttelyssä ja sen jälkeen nirhisin Arskan turkin pois. Ja pah enhän minä pystynyt näyttelyistä olemaan pois ja eikun kasvattamaan turkkia takaisin. Mutta sitten olikin käynyt niin että Arskaapa ei enää oikein kiinnostanut, mikä lie vanhuus iskenyt.
Niin tuli Inkeri... Tuo pirullisen viisas ja raivostuttavan omahyväinen narttu joka ryöstää peitot sekä tyynyt... Siinä missä Arska on MINUN koirani ja rakastaa MINUA ajattelee Inkeri vain ja ainoastaan itseään. Se on kaunis ja se on viekas... Väri ei tällä neidillä ole paras mahdollinen ja olenkin häneltä turkin vetäissyt kaksi kertaa pois, jos se vaikka kasvaisi paremman värisenä takaisin. Nyt se on jo sen verran vaalea että uskaltauduimme näyttelyyn. Ja tuohan yllätti! Ensimmäisessä näyttelyssä, vajaalla ja väärän värisellä turkilla neiti oli kansainvälisessä näyttelyssä paras narttu 4! Eli eiköhän tuonkin yksilön näyttelyura pääse tästä ihan hyvään vauhtiin.
Kuten saatoit huomata koiranäyttelyt ovat minulle rakas harrastus, mutta koirani eivät toki ole mitään näyttelyesineitä vaan viettävät normaalia koiranelämää. Vaikkakin kaverin korvakarvoissa ja niskaturkissa roikkuminen ovat kiellettyjä leikkimismuotoja ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti