Eli taloudessamme asustaa siis kaksi kipaletta isovillakoiria. Reilu kuusivuotias aprikoosi uros Arska, Herra H. Sekä 2-vuotias narttu Inkeri, joka tekee parhaansa ollakseen valkoinen.
Koirien kanssa olen ollut tekemisissä ihan pienestä lähtien. Perheeseemme tuli saksanpaimenkoira Ronda kun olin 4. Hän oli minulle isosisko ja paras kaveri. Rondan piti jäädä kasvattajalleen jalostusnartuksi, mutta hammaspuutoksen takia hän sitten päätyi meille. Ronda jouduttiin lopettamaan 14-vuotiaana nisäkasvamen "pullahdettua".
Sitten 14-vuotiaana sain suuren kinumisen jälkeen itselleni oman koiran. Hän oli Nuuti, hörökorvainen herrasmies viron koiratarhalta. Nuuti oli mitä ihanin koira mutta kovin kovin sairas. Nivelrikko vaivasi, mutta eläinlääkärin mukaan voimme silti harrastaa mitä halusimme. Sen ei pitänyt niin pahasti vaivata. Nuutin kanssa sitten harrastinkin agilityä, tokoa ja hakua, hän teki kaiken tunnollisesti mutta ei vain kovin nopeasti.
Kun minun kunnianhimoni kasvoi halusin koiran jonka kanssa voisin oikeasti harrastaa tavoitteellisestikin. Kovin kinusin äidiltäni joko saksanpaimenkoiraa tai belgianpaimenkoiraa - sain puudelin :) Nuuti jäi tässä vaiheessa eläkkeelle ja lopetettiin muutaman vuoden kuluttua kun liikkumisesta tuli kovin vaikeaa ja henkikään ei oikein meinannut kulkea.
Mutta siitä se sitten lähti. Puudeli tuli ja vei mennessään.
Arska tuli minulle sijoitukseen joka tarkoitti myös näyttelyihin tutustumista. Ja sille tielle sitten jäätiin. Vähitellen muut harrastukset jäivät vähemmälle ja näyttelyissä ravattiin välillä neljäkin kertaa kuussa. Ensin saalistettiin Arskalle ne vaadittavat sertit että hänestä tuli muotovalio. Sitten himo kasvoi ja halusin hänestä kansainvälisen muotovalion, ja se viimeinen cacib tulikin heti ensimmäisestä mahdollisesta näyttelystä.
No piru kisataan siitä vielä vuoden näyttelyvillakoira, ja sehän tehtiin ja Arskasta tuli vuoden 2007 paras näyttelyvillakoira omassa väri- ja kokoryhmässään. Seuraavana vuonna vielä käytiin muutamassa näyttelyssä ja sen jälkeen nirhisin Arskan turkin pois. Ja pah enhän minä pystynyt näyttelyistä olemaan pois ja eikun kasvattamaan turkkia takaisin. Mutta sitten olikin käynyt niin että Arskaapa ei enää oikein kiinnostanut, mikä lie vanhuus iskenyt.
Niin tuli Inkeri... Tuo pirullisen viisas ja raivostuttavan omahyväinen narttu joka ryöstää peitot sekä tyynyt... Siinä missä Arska on MINUN koirani ja rakastaa MINUA ajattelee Inkeri vain ja ainoastaan itseään. Se on kaunis ja se on viekas... Väri ei tällä neidillä ole paras mahdollinen ja olenkin häneltä turkin vetäissyt kaksi kertaa pois, jos se vaikka kasvaisi paremman värisenä takaisin. Nyt se on jo sen verran vaalea että uskaltauduimme näyttelyyn. Ja tuohan yllätti! Ensimmäisessä näyttelyssä, vajaalla ja väärän värisellä turkilla neiti oli kansainvälisessä näyttelyssä paras narttu 4! Eli eiköhän tuonkin yksilön näyttelyura pääse tästä ihan hyvään vauhtiin.
Kuten saatoit huomata koiranäyttelyt ovat minulle rakas harrastus, mutta koirani eivät toki ole mitään näyttelyesineitä vaan viettävät normaalia koiranelämää. Vaikkakin kaverin korvakarvoissa ja niskaturkissa roikkuminen ovat kiellettyjä leikkimismuotoja ;)
Ison ja pienen Een kotielämää kahden puudelin kera.
perjantai 18. helmikuuta 2011
tiistai 8. helmikuuta 2011
Raskaudesta ja synnytyksestä
Neiti Pikku E ei ollut millään tapaa suunniteltu tapaus ja hän olikin niin sinnikäs tapaus ettei ehkäisykään hänen maailmaantuloaan estänyt. Raskaustesti näytti plussaa suureksi yllätyksekseni 15.2.2010. Olimme seurustelleet hänen isänsä kanssa vasta parisen kuukautta ja kynnys lapsen pitämiselle oli suuri. Itse kun kävin omia ajatuksiani lävitse mietin että äitinä olemisesta selviän mutta abortista en tiedä, siis tarkoitan henkisesti ;) Niinpä sitten tulimme lopputulokseen että tulkoot kerran niin kovin tähän maailmaan tahtoo.
RV 9+6, 69,7kg
Ensimmäinen neuvolani oli 18.3. ja ensimmäinen mitä kävimme läpi oli hirvittävän huono oloni. Kun neuvolantäti kysyi no mites sitä voidaan, pillahdin itkuun ja totesin että en enää jaksa. Voi kun olisin vain tiennyt mitä on tulossa. Kovin sitä kaikkialla luvattiin että raskauspahoinvointi ja hormonien tuomat mielialanvaihdokset loppuvat keskimäärin raskausviikolla 12. Noh sitä sitten odotellessa.
Pienen taistelun jälkeen pääsin myös psykiatriselle puolelle keskustelemaan. Se oli minulle riittävä apu masentuneisuuteeni.
RV 11+4 67,1kg
Lääkärineuvola ja vauvan SYKE kuului. Tästä päivästä lähtien raskaus oli ihan oikeasti totta, ensimmäinen konkreettinen merkki siitä että siellä oikesti on jotakin. Painoni vain putosi kun mikään ruoka ei oikein maittanut. Parhaiten alas menivät omena ja kaurapuuro. Sikaa en pystynyt syömään ollenkaan ja sen hajukin aiheutti huonon olon. Samoin kahvi, kovin testailin n. kerran viikossa joko se kahvi menisi alas mutta ei. Nyt alkoi se maaginen 12 viikkoa olla täynnä ja olin toiveikas että nyt alkaa helpottamaan. Seuraavana päivänä olikin ensimmäinen ultra. Se on hetki jota tuskin koskaan tulee unohtamaan ja kuvatkin olivat niin selkeitä, mutta sitten vauvan koko ei vastannutkaan viikkoja ja laskettua aikaa siirrettiin viikolla eteenpäin. Sehän myös tarkoitti että tuo maaginen 12.viikko siirtyi taas kauemmas. AARRGG!!
RV 18+5 67,9kg
Tässä vaiheessa alkoi jo helpottamaan. Ruoka oli jo alkanut maistumaan paremmin ja painokin oli vihdoin ruvennut nousemaan. Vähimmillään raskauden aikana painoin 64kg jonka olen viimeksi painanut joskus vuona kivi ja nakki. Kohdunpohjan korkeus 18cm ja mahan alkoi selkeästi erottamaan.
RV 20+5
Rakenneultra... Pettymys... Kovin oli lupailtu että tämä on sitten hieno ultra että kaiken näkee hyvin ja kuvatkin ovat paljon paremmat kuin NP-ultrassa silloin viikolla 10+5. Ja pah. Kun näytin kuvaa äidilleni hän kysyi että miten päin tätä nyt sitten kuuluisi katsella. Miehenpuolikas oli odottanut kovin myös tätä ultraa kun täällähän sitten saa kysyä että näkyykös siellä jalkovälissä sitten mitään ulokkeita ;) Siveellinen neitimme piti jalat tiukasti yhdessä ja säilytti salaisuutensa ainakin toistaiseksi.
RV 26+4 72,3kg
Koska painoindeksini oli sen verran yläkanttiin jouduin sokerirasitukseen. Mitä ihanin kokemus kun muistellaan heinäkuun 2010 lämpötiloja. Ole siinä sitten juomatta yön yli ja aamullakaan et mitään suun kostukkeeksi saa. Eikä se sokerilitkukaan mikään makunautinto ollut. Siellä sitä sitten kärvisteltiin kolmisen tuntia että sai jotain suuhunpantavaa. Mukavaa tuokin kun huono-olo pysyi poissa lähinnä vain ja ainoastaan syömällä tasaisin väliajoin. Noh olipahan suoriuduttu siitäkin nyt sitten. Enää vain odotellaan, kaikki "velvollisuudet" oli suoritettu ja turvotus tuo ihana ystävämme oli vihdoin löytänyt minutkin.
36+4 77,3kg
Synnytystapa ultra ja turvotusta niin ettei sopivia kenkiä meinaa löytyä. Vihdoin sain myös sen pelkäämäni kokoarvion, itse kun painoin syntyessäni 4400g ja sf-käyrä mennyt kiitettävästi yli keskikäyrän koko raskauden ajan. Veikkailtiin että vauva painaisi 3300g tällä hetkellä ja syntymäpaino lähentelisi n.4 kiloa. Voi ei en minä sellaista pysty synnyttämään!! Tässä vaiheessa kun miehenpuolikasta edelleen kutkutti tietää sukupuoli. Taaskaan neitimme asento ei ollut paras mahdollinen joten emme varmuutta saaneet mutta koska mitään ulokkeita ei näkynyt veikattiin tyttöä.
38+3 79,9kg
Vauva oli mielestäni liikkunut kovin huonosti jo edellisillasta lähtien niin soitin neuvolaan ja sieltä neuvottiin käymään polilla käyrillä, ihan vain varmuuden vuoksi. No siellähän sitten käytiinkin ja vauva liikkui kuten kuuluukin itse en vain jostain syystä liikkeitä meinannut millään tuntea. Ei muuta kuin levollisin mielin kotiin.
No siitähän se sitten lähti, synnytys.
Illalla katselimme M kanssa telkkaria kun tunsin jotakin lirahtavan kiitettävästi housuihin n. kymmenen aikoihin, vähän ennen kuin M lähti yövuoroon. Kävin vaihtamassa housut kuiviin ja ajattelin että nyt olen vain hysteerinen ja kuvittelen omiani, se on ihan varmasti vain runsasta valkovuotoa. M töihin ja itse nukkumaan.
38+4
Sitä sen enempää ajattelematta lähdin ystäväni luokse ja shoppailemaan Skanssiin. Siinä sitä sitten keskusteltiin, kun ystäväni oli luvannut tulla pesemään Inkerin (siis nuoremman villakoiristani) kun oma maha oli jo kohtalaisen tiellä siinä hommassa, että tulen hänet hakemaan torstai aamuna jos nyt mitään ihmeellisempää ei tapahdu. Ei supistuksia ei mitään muuta kuin aina vessassa käydessä lirahti vähän "jotakin" pönttöön. Ajattelin että en varmasti ole yksi niistä "vainoharhaisista äideistä jotka käyvät jokä päivä käyrillä, minulla on neuvola huomenna kyllä siellä sitten minut rauhoitetaan".
38+5
Neuvolaan aamulla ja maha tuntui hassulta kantaa, liikkeet tuntuivat odon "irtonaisilta" ja sitten todettiinkin että lapsiveden määrä olikin luultavasti vähäinen. Minut ohjattiin käymään polilla liuskatestissä että jos se nyt kuitenkin olisi vain runsansta valkovuotoaeikä lapsivettä kun tihkui. Liuskatesti näytti negaa, ja taas pohdittiin vain runsasta valkovuotoa... No tehdään nyt sitten kuitenkin vielä tuo varmempi testi. No mutta tämähän nyt kuitenkin näyttäisi positiivista. Samalla otettiin testi onko minulla agalactiae-bakteeri, josta johtuisi ennenaikainen lapsivesien meno. Minut lähetettiin käymään kotona hakemassa kamat mukaan ja käskettiin tulemaan takaisin parin tunnin sisään. ---> kotiin ----> herätän M "voisitko heittää mut sairaalaan kohta kun pitäisi synnyttämään lähteä"... M "mitä eihän nyt vielä tällä viikolla?".
Polillä lääkäri sitten totesi että odotellaan vielä tämä ilta että jos jotakin tapahtuisi itsestään.
38+6
Aamupäivästä lääkäri n. klo. 10 lääkäri totesi että ihmeellisempää edistystä ei alapäässä ole tapahtunut ja synnytys käynnistetään lääkkeellisesti. Cytotecit kehiin ja katsotaa hetken kuluttua mitä tapahtuu...
Labrasta oli tulleet myös tulokset että se pahainen bakteerihan minulla olikin ja sitä vastan käynnistettiin antibiotti. Supistukset alkoivat hetkeä myöhemmin ja siinä sitä sitten leikkisin jumppapallolla ja lämpöpussilla. Kun synnytys varmasti oli käynnissä soitin M paikalle joka unenpöpperöisena (yövuoro takana) kyselee "no koska se nyt sitten syntyy, voisinko mä nukkua vielä pari tuntia" :D. Siinä vaiheessa kun herra paikalle pääsi olin jo hieman kärsivässä tilassa ja pyytelin jo seuraavaa kivunlievitystä.
Tässä vaiheessa mennään siis jossain vaiheessa iltapäivää, ajantajuni ei ollut paras mahdollinen. Pääsin sitten lillumaan lämpimään altaaseen jossa viihdyinkin kuulemma sitten tunnista - kahteen. Se toimi ihan mukavasti mutta sitten tuntui että nyt ne supistukset eivät enää taukoa vaan niitä tulee jatkuvalla syötöllä.
Pois altaasta ja valmistellaan epiduraalia, samalla tehdään sisätutkimus. "Vain 6cm auki, tää ei lopu ikinä!"
Kun sain epiduraalin se auttoi ja vei lähes kaiken kivun pois ja sain levättyä ja taisin nukahtaakin hetkeksi, samoin M. Sen jälkeen minulla ei ole enää mitään ajantajua. Kun heräsin ja puudutus alkoi menettää hieman tehoaan pääsin käymään vessassa ja sen jälkeen lattialle rakkaan ystäväni jumppapallon kanssa. Siinä sitten tuskailin hetken pallon kera ja pahoinpitelin sairaalan sänkyä.
Taas yksi sisätutkimus ja todetaan että 9cm auki ja pieni kieleke enää edessä. Ja nyt supistukset olivat palanneet jatkuviksi. Tässä vaihessa todetaan että vauvan syke laski reippaasti ja minut nostettiin sängylle siihen hassuun härpättimeen missä jalat ovat ylhäällä :) Todetaan että kohdunsuu on kokonaan auki ja saan ponnistaa. Hoitajat tosin olivat varmoja etten jaksaisi enää tehdä yhtään mitään mutta minäpä yllätin. Jo muutamalla työnnöllä syntyi pää ja ihan hetken kuluttua koko vauva.
Pikku E syntyi 14.10.2010 klo 20.30. Hän painoi 3370g oli 47cm pitkä ja halusi 35cm pipon.
Synnytyksen kokonaiskestoksi merkittiin 7h 40min josta 1.vaihe 7:20, 2.vaihe 0:10, 3.vaihe 0:10
Kun olin jo saanut Pikku En viereeni supistukset palasivat. Kun kohtuani painettiin syntyi vielä reilusti verta, tämän jälkeen kaikki kipu oli poissa. Repeämiä ei tullet kuin kaksi pientä pinnallista jotka eivät vaatineet ompelua. Kokonaisuudessaan synnytyksestäni ei jäänyt mitään huonoja ajatuksia ja selvisin mielestäni ihan helpolla. Vaikka eihän tuo koko homma nyt mikään elämäni helpoin homma ole ollut ;)
RV 9+6, 69,7kg
Ensimmäinen neuvolani oli 18.3. ja ensimmäinen mitä kävimme läpi oli hirvittävän huono oloni. Kun neuvolantäti kysyi no mites sitä voidaan, pillahdin itkuun ja totesin että en enää jaksa. Voi kun olisin vain tiennyt mitä on tulossa. Kovin sitä kaikkialla luvattiin että raskauspahoinvointi ja hormonien tuomat mielialanvaihdokset loppuvat keskimäärin raskausviikolla 12. Noh sitä sitten odotellessa.
Pienen taistelun jälkeen pääsin myös psykiatriselle puolelle keskustelemaan. Se oli minulle riittävä apu masentuneisuuteeni.
RV 11+4 67,1kg
Lääkärineuvola ja vauvan SYKE kuului. Tästä päivästä lähtien raskaus oli ihan oikeasti totta, ensimmäinen konkreettinen merkki siitä että siellä oikesti on jotakin. Painoni vain putosi kun mikään ruoka ei oikein maittanut. Parhaiten alas menivät omena ja kaurapuuro. Sikaa en pystynyt syömään ollenkaan ja sen hajukin aiheutti huonon olon. Samoin kahvi, kovin testailin n. kerran viikossa joko se kahvi menisi alas mutta ei. Nyt alkoi se maaginen 12 viikkoa olla täynnä ja olin toiveikas että nyt alkaa helpottamaan. Seuraavana päivänä olikin ensimmäinen ultra. Se on hetki jota tuskin koskaan tulee unohtamaan ja kuvatkin olivat niin selkeitä, mutta sitten vauvan koko ei vastannutkaan viikkoja ja laskettua aikaa siirrettiin viikolla eteenpäin. Sehän myös tarkoitti että tuo maaginen 12.viikko siirtyi taas kauemmas. AARRGG!!
RV 18+5 67,9kg
Tässä vaiheessa alkoi jo helpottamaan. Ruoka oli jo alkanut maistumaan paremmin ja painokin oli vihdoin ruvennut nousemaan. Vähimmillään raskauden aikana painoin 64kg jonka olen viimeksi painanut joskus vuona kivi ja nakki. Kohdunpohjan korkeus 18cm ja mahan alkoi selkeästi erottamaan.
RV 20+5
Rakenneultra... Pettymys... Kovin oli lupailtu että tämä on sitten hieno ultra että kaiken näkee hyvin ja kuvatkin ovat paljon paremmat kuin NP-ultrassa silloin viikolla 10+5. Ja pah. Kun näytin kuvaa äidilleni hän kysyi että miten päin tätä nyt sitten kuuluisi katsella. Miehenpuolikas oli odottanut kovin myös tätä ultraa kun täällähän sitten saa kysyä että näkyykös siellä jalkovälissä sitten mitään ulokkeita ;) Siveellinen neitimme piti jalat tiukasti yhdessä ja säilytti salaisuutensa ainakin toistaiseksi.
RV 26+4 72,3kg
Koska painoindeksini oli sen verran yläkanttiin jouduin sokerirasitukseen. Mitä ihanin kokemus kun muistellaan heinäkuun 2010 lämpötiloja. Ole siinä sitten juomatta yön yli ja aamullakaan et mitään suun kostukkeeksi saa. Eikä se sokerilitkukaan mikään makunautinto ollut. Siellä sitä sitten kärvisteltiin kolmisen tuntia että sai jotain suuhunpantavaa. Mukavaa tuokin kun huono-olo pysyi poissa lähinnä vain ja ainoastaan syömällä tasaisin väliajoin. Noh olipahan suoriuduttu siitäkin nyt sitten. Enää vain odotellaan, kaikki "velvollisuudet" oli suoritettu ja turvotus tuo ihana ystävämme oli vihdoin löytänyt minutkin.
36+4 77,3kg
Synnytystapa ultra ja turvotusta niin ettei sopivia kenkiä meinaa löytyä. Vihdoin sain myös sen pelkäämäni kokoarvion, itse kun painoin syntyessäni 4400g ja sf-käyrä mennyt kiitettävästi yli keskikäyrän koko raskauden ajan. Veikkailtiin että vauva painaisi 3300g tällä hetkellä ja syntymäpaino lähentelisi n.4 kiloa. Voi ei en minä sellaista pysty synnyttämään!! Tässä vaiheessa kun miehenpuolikasta edelleen kutkutti tietää sukupuoli. Taaskaan neitimme asento ei ollut paras mahdollinen joten emme varmuutta saaneet mutta koska mitään ulokkeita ei näkynyt veikattiin tyttöä.
38+3 79,9kg
Vauva oli mielestäni liikkunut kovin huonosti jo edellisillasta lähtien niin soitin neuvolaan ja sieltä neuvottiin käymään polilla käyrillä, ihan vain varmuuden vuoksi. No siellähän sitten käytiinkin ja vauva liikkui kuten kuuluukin itse en vain jostain syystä liikkeitä meinannut millään tuntea. Ei muuta kuin levollisin mielin kotiin.
No siitähän se sitten lähti, synnytys.
Illalla katselimme M kanssa telkkaria kun tunsin jotakin lirahtavan kiitettävästi housuihin n. kymmenen aikoihin, vähän ennen kuin M lähti yövuoroon. Kävin vaihtamassa housut kuiviin ja ajattelin että nyt olen vain hysteerinen ja kuvittelen omiani, se on ihan varmasti vain runsasta valkovuotoa. M töihin ja itse nukkumaan.
38+4
Sitä sen enempää ajattelematta lähdin ystäväni luokse ja shoppailemaan Skanssiin. Siinä sitä sitten keskusteltiin, kun ystäväni oli luvannut tulla pesemään Inkerin (siis nuoremman villakoiristani) kun oma maha oli jo kohtalaisen tiellä siinä hommassa, että tulen hänet hakemaan torstai aamuna jos nyt mitään ihmeellisempää ei tapahdu. Ei supistuksia ei mitään muuta kuin aina vessassa käydessä lirahti vähän "jotakin" pönttöön. Ajattelin että en varmasti ole yksi niistä "vainoharhaisista äideistä jotka käyvät jokä päivä käyrillä, minulla on neuvola huomenna kyllä siellä sitten minut rauhoitetaan".
38+5
Neuvolaan aamulla ja maha tuntui hassulta kantaa, liikkeet tuntuivat odon "irtonaisilta" ja sitten todettiinkin että lapsiveden määrä olikin luultavasti vähäinen. Minut ohjattiin käymään polilla liuskatestissä että jos se nyt kuitenkin olisi vain runsansta valkovuotoaeikä lapsivettä kun tihkui. Liuskatesti näytti negaa, ja taas pohdittiin vain runsasta valkovuotoa... No tehdään nyt sitten kuitenkin vielä tuo varmempi testi. No mutta tämähän nyt kuitenkin näyttäisi positiivista. Samalla otettiin testi onko minulla agalactiae-bakteeri, josta johtuisi ennenaikainen lapsivesien meno. Minut lähetettiin käymään kotona hakemassa kamat mukaan ja käskettiin tulemaan takaisin parin tunnin sisään. ---> kotiin ----> herätän M "voisitko heittää mut sairaalaan kohta kun pitäisi synnyttämään lähteä"... M "mitä eihän nyt vielä tällä viikolla?".
Polillä lääkäri sitten totesi että odotellaan vielä tämä ilta että jos jotakin tapahtuisi itsestään.
38+6
Aamupäivästä lääkäri n. klo. 10 lääkäri totesi että ihmeellisempää edistystä ei alapäässä ole tapahtunut ja synnytys käynnistetään lääkkeellisesti. Cytotecit kehiin ja katsotaa hetken kuluttua mitä tapahtuu...
Labrasta oli tulleet myös tulokset että se pahainen bakteerihan minulla olikin ja sitä vastan käynnistettiin antibiotti. Supistukset alkoivat hetkeä myöhemmin ja siinä sitä sitten leikkisin jumppapallolla ja lämpöpussilla. Kun synnytys varmasti oli käynnissä soitin M paikalle joka unenpöpperöisena (yövuoro takana) kyselee "no koska se nyt sitten syntyy, voisinko mä nukkua vielä pari tuntia" :D. Siinä vaiheessa kun herra paikalle pääsi olin jo hieman kärsivässä tilassa ja pyytelin jo seuraavaa kivunlievitystä.
Tässä vaiheessa mennään siis jossain vaiheessa iltapäivää, ajantajuni ei ollut paras mahdollinen. Pääsin sitten lillumaan lämpimään altaaseen jossa viihdyinkin kuulemma sitten tunnista - kahteen. Se toimi ihan mukavasti mutta sitten tuntui että nyt ne supistukset eivät enää taukoa vaan niitä tulee jatkuvalla syötöllä.
Pois altaasta ja valmistellaan epiduraalia, samalla tehdään sisätutkimus. "Vain 6cm auki, tää ei lopu ikinä!"
Kun sain epiduraalin se auttoi ja vei lähes kaiken kivun pois ja sain levättyä ja taisin nukahtaakin hetkeksi, samoin M. Sen jälkeen minulla ei ole enää mitään ajantajua. Kun heräsin ja puudutus alkoi menettää hieman tehoaan pääsin käymään vessassa ja sen jälkeen lattialle rakkaan ystäväni jumppapallon kanssa. Siinä sitten tuskailin hetken pallon kera ja pahoinpitelin sairaalan sänkyä.
Taas yksi sisätutkimus ja todetaan että 9cm auki ja pieni kieleke enää edessä. Ja nyt supistukset olivat palanneet jatkuviksi. Tässä vaihessa todetaan että vauvan syke laski reippaasti ja minut nostettiin sängylle siihen hassuun härpättimeen missä jalat ovat ylhäällä :) Todetaan että kohdunsuu on kokonaan auki ja saan ponnistaa. Hoitajat tosin olivat varmoja etten jaksaisi enää tehdä yhtään mitään mutta minäpä yllätin. Jo muutamalla työnnöllä syntyi pää ja ihan hetken kuluttua koko vauva.
Pikku E syntyi 14.10.2010 klo 20.30. Hän painoi 3370g oli 47cm pitkä ja halusi 35cm pipon.
Synnytyksen kokonaiskestoksi merkittiin 7h 40min josta 1.vaihe 7:20, 2.vaihe 0:10, 3.vaihe 0:10
Kun olin jo saanut Pikku En viereeni supistukset palasivat. Kun kohtuani painettiin syntyi vielä reilusti verta, tämän jälkeen kaikki kipu oli poissa. Repeämiä ei tullet kuin kaksi pientä pinnallista jotka eivät vaatineet ompelua. Kokonaisuudessaan synnytyksestäni ei jäänyt mitään huonoja ajatuksia ja selvisin mielestäni ihan helpolla. Vaikka eihän tuo koko homma nyt mikään elämäni helpoin homma ole ollut ;)
maanantai 7. helmikuuta 2011
Näin se sitten alkaa, minun bloggaamiseni.
Koska alan kyllästymään kotona oleskeluun puhumattomien eläväisten keskellä halusin jonkin keinon kommunikoida ulkomailman kanssa, eli aloitetaanpa kirjoittamaan blogia :) En välttämättä takaa lukijoille (jos niitä ikinä ilmaantuu) virheetöntä tekstiä, huumoria tai mitään niin uskomattoman erikoista, vain omaa elämäämme ja sen herättämiä kysymyksiä ja ajatuksia.
Kerrotaan näin alkuun täällä poukkoilevista henkilöistä.
Itse kirjoittaja, siis minä, olen mielestäni kohtalaisen normaali 22-vuotias naiselävä jonka kohtaloksi on muodostunut kotona hengailu 2010 syntyneen tyttölapsen sekä kahden isovillakoiran kera. Kaikki läheiset ystäväni ovat muuttaneet pois paikkakunnalta ja koska olen kovin huono tekemään uusia ystäviä olemme hyvin pitkälti vain nelistään kotona. Kyllähän täällä myös mies pyörii, mutta hän jääköön pienemmälle huomiolle. Takaisin kirjoittajaan ja niihin puudeleihin. Koiria on pyörinyt jaloissani neljä-vuotiaasta lähien alkaen saksanpaimenkoirasta ja päätyen isovillakoiriin. Kasvattajanimen Cleverian sain vuonna 2010 ja silloin syntyi myös ensimmäinen kääpiövillakoirapentueeni. Kääpiöt ovat veljeni perheelle sopivampia ja niitähän meillä vierailee vain satunnaisesti. Lapsien hankintaa en koirien ohelle ollut ajatellut ennen kuin Pikku E päätti ilmoittaa tulostaan. Pienen pohdinnan jälkeen toivotettiin tulokas tervetulleksi. Koirien kanssa osasin toimia, lapsista minulla ei ollut minkäänkään laista kokemusta. Ensimmäisen kerran pidin vauvaa sylissä synnytysosastolla. Eli koko vauvajuttu on minulle TÄYSIN UUTTA ja mennään meiningillä että tekemällä oppii ;)
Mutta sen pidemmittä puheitta tutustut varmasti minuun ja elämäämme tarkemmin jos lähtökohdat kiinnostavat ja kieliopilliset virheet eivät sinua häiritse. Kuviakin tulee kehiin kun samme kodintekniikamme siihen kuntoon että lisäily onnistuu myös täällä eikä tarvitse lähteä työmaalle sitä varten. Tarkoituksenani on kirjoitella silloin kun siltä tuntuu ja Pikku E ja puudelit sen sallivat.
Koska alan kyllästymään kotona oleskeluun puhumattomien eläväisten keskellä halusin jonkin keinon kommunikoida ulkomailman kanssa, eli aloitetaanpa kirjoittamaan blogia :) En välttämättä takaa lukijoille (jos niitä ikinä ilmaantuu) virheetöntä tekstiä, huumoria tai mitään niin uskomattoman erikoista, vain omaa elämäämme ja sen herättämiä kysymyksiä ja ajatuksia.
Kerrotaan näin alkuun täällä poukkoilevista henkilöistä.
Itse kirjoittaja, siis minä, olen mielestäni kohtalaisen normaali 22-vuotias naiselävä jonka kohtaloksi on muodostunut kotona hengailu 2010 syntyneen tyttölapsen sekä kahden isovillakoiran kera. Kaikki läheiset ystäväni ovat muuttaneet pois paikkakunnalta ja koska olen kovin huono tekemään uusia ystäviä olemme hyvin pitkälti vain nelistään kotona. Kyllähän täällä myös mies pyörii, mutta hän jääköön pienemmälle huomiolle. Takaisin kirjoittajaan ja niihin puudeleihin. Koiria on pyörinyt jaloissani neljä-vuotiaasta lähien alkaen saksanpaimenkoirasta ja päätyen isovillakoiriin. Kasvattajanimen Cleverian sain vuonna 2010 ja silloin syntyi myös ensimmäinen kääpiövillakoirapentueeni. Kääpiöt ovat veljeni perheelle sopivampia ja niitähän meillä vierailee vain satunnaisesti. Lapsien hankintaa en koirien ohelle ollut ajatellut ennen kuin Pikku E päätti ilmoittaa tulostaan. Pienen pohdinnan jälkeen toivotettiin tulokas tervetulleksi. Koirien kanssa osasin toimia, lapsista minulla ei ollut minkäänkään laista kokemusta. Ensimmäisen kerran pidin vauvaa sylissä synnytysosastolla. Eli koko vauvajuttu on minulle TÄYSIN UUTTA ja mennään meiningillä että tekemällä oppii ;)
Mutta sen pidemmittä puheitta tutustut varmasti minuun ja elämäämme tarkemmin jos lähtökohdat kiinnostavat ja kieliopilliset virheet eivät sinua häiritse. Kuviakin tulee kehiin kun samme kodintekniikamme siihen kuntoon että lisäily onnistuu myös täällä eikä tarvitse lähteä työmaalle sitä varten. Tarkoituksenani on kirjoitella silloin kun siltä tuntuu ja Pikku E ja puudelit sen sallivat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)